Meillä juhlittiin yksivuotiasta – jo kohta puolitoista kuukautta sitten! Siinä vapun alla kun on syntynyt niin synttäriteemaa ei tarvitse kaukaa hakea. Ilmapalloja siis! Tykkään juhlien järjestämisestä ja suunnittelen niitä usein viikkotolkulla. Mutta loppujen lopuksi aina järjestän tarjoilupöytää meikittä ja hiukset märkänä.

Tarjoilupöydästä löytyi monenlaista, sillä itsetekemiäni tarjottavia täydensi vielä äidin tuomat naperomunkit ja rahkapiirakka. Täytekakun lisäksi tein Valion ohjeella taivaallisen hyvän popcornikakun, suolaisia pikkupiirakoita (joita tein muuten ristiäisiinkin, eri täytteillä tosin), macaronseja sekä popcorneja ja suolatikkuja. Juomana tietysti kotitekoista simaa! (Niin ikään mummin tuomaa.)

Kahvipöydän kunkku on tietysti kakku. Täytekakku sinällään ei kuulu omiin lemppariherkkuihin, enkä ole intohimoinen kakkuleipuri, mutta tällaisiin juhliin tykkään väkertää kakkuja, joita en ole ennen kokeillut. Tällä kertaa testiin pääsi voikreemillä kuorrutettu kakku sekä macaronsit, joita tein myöskin ensimmäistä kertaa.

Mukavat ja rennot kemut, vaikkakin vähän myös haikeat. Mihin mun vauva oikein hävisi?

Idea leijuviin ilmapalloihin on muuten bongattu Peggyn keittiöstä.

Lämmitä rahka ja vesi kädenlämpöiseksi ja lisää hiiva. Sekoita ja lisää joukkoon suola, öljy ja siirappi tai hunaja. Lisää taikinaan leseet ja ruisjauhot. Anna turvota hetken aikaa lämpimässä (n. 15 min). Sekoita tasaiseksi ja lisää vehnäjauhot. Taikina saa olla löysähkö. Kohota taikinaa noin puoli tuntia.

Pyörittele sämpylät käyttäen runsaasti jauhoja. Painele taikinapallot litteiksi (itselläni oli n. 1,5 cm paksuja lättyjä). Kohota hetki ja paista 225 asteessa n. 10 minuuttia. Odota, että sämpylät jäähtyvät kunnolla ennen leikkaamista hamppareiksi.

Väliin tein ihan tavallisia jauhelihapihvejä, vähärasvaisesta naudan paistijauhelihasta. (1 prk kermaviiliä, 1 dl korppujauhoja, sipuli, mausteet, kananmuna ja jauheliha.) Majoneesin sijasta käytin salaatinkastiketta, mutta juustoa ei sovi hampparista jättää pois! Hah!

Meidän viikonloppuruokailut menevät usein saman kaavan mukaan. Perjantai on tortilla- tai tacopäivä, koska niitä on helppo ja nopea tehdä arkiviikon päätteeksi. Lauantain ruokailut menevät monesti jossain muualla kuin kotona ja sunnuntaina tehdään kotona jotain spesiaalia.

Eli pitsaa.

Nyt kuitenkin päätettiin tehdä jotain oikeasti spesiaalia. Minun on tehnyt mieli kokeilla rahkasämpylöitä, kun olin kuullut, että ne ovat aika tuhtia tavaraa. Ja kyllä näistä burgereista lähti vähän isompikin nälkä! Itsetehdyt hampparit maistuivatkin extra-hyviltä, aamupäivän ulkoilun ja pihahommien jälkeen.

Vaikka kaiken ei tarvitsekaan olla rahkasitä ja proteiinitätä, mutta tuntuu kivalta kun tietää varmasti mitä ruoka sisältää - ja samalla se maistuu ah niin ihanalta roskaruualta.

Millaista on teidän viikonloppuruokailu vai eroaako se edes arkiruoista?

Varmaan aika monessa koulussa kaikui tämän kevään (ja mun lemppari)hitti Ellinooran Leijonakuningas. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa, ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa, nostetaan keskikaljamaljat ilmaan, tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas." Kuvasin vanhempieni kummitytön lakkiaiset ja muistin taas kuinka tärkeä harrastus minulle on. Kamera on ollut lähes koko kevään telakalla. Niin kuin moni muukin asia. Pariin viime kuukauteen ei mahtunut juuri muuta kuin häitä.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, niin hääpäivä oli ihana ja mielelläni hyppäisin vielä uudelleen siihen hääillan tunnelmaan jos se vain olisi mahdollista. Ajatukset ovat kuitenkin jo siirtyneet niiden suhteen eteenpäin eikä juhlista ollut mitään erityistä toivuttavaa. Paitsi se yksi pieni noro. Tuossa edeltävänä valmistujaisviikonloppuna ajatukset olivat vieläkin kauempana. Omista yo-juhlista on tasan 10 vuotta.

Hetkittäin tuntuu, että näin hoitovapaalla ollessa on tavallaan samassa tilanteessa kuin silloin. Vapaus tehdä lähes mitä vain, mutta toisaalta taas edessä häämöttävät velvollisuudet saavat vakavaksi. Asiat, joista innostun, teen täysillä ja täydellä sydämellä. Tämä blogi jäi muiden asioihin jalkoihin ja olin ihan vähällä lopettaa. Siihen en pysty, mutta olen luvannut itselleni jatkaa tätä niin kuin hyvältä tuntuu. Kategorisoimatta itseäni tai tätä blogia. Kirjoitan itselleni ja kirjoitan teille.

Työhakemustermein olen luonteeltani yritteliäs, innostunut ja oma-aloitteinen - kiinnostunut monista asioista. (Niin on muuten miehenikin ja häissä kaaso ihanasti puheessa tästä mainitsikin, että innostumme usein asioista ja jotkut kestää pidempään...ja jotkut ei niin kovin pitkään.) Saan silti helposti itselleni kerättyä stressin näistä asioista, jotka olen ilolla aloittanut. Pohdin, että mitä tekisin keväällä aloittamani blogin kanssa kun se ei tunnukaan niin omalta, mutta eihän sitä voi kesken lopettaa, mitä ihmisetkin ajattelevat. Mutta sitten ystäväni sanoi minulle, että mitäpä jos tekisit niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ei muuten olisi tullut itsellä mieleen. Kreisiä!

Nytpä siis tuntuu siltä, että turha näitä on erillään pitää ja tämän Aaltoja-blogini sisältöön tulee pari aihepiiriä lisää. Jostain syystä olen pitänyt tämän puolen blogin ulkopuolella, mutta sellainen minä olen – pullaa ja personal trainingia. Eiku...

Eikä tietysti sovi unohtaa jo alussa mainitsemaani intohimoa tarinankerrontaan, kuvin ja tekstein. Ilman blogia, ei tullut otettua kuvia. Se johtui varmasti juuri tästä. Kuvaaminen ja kirjoittaminen ovat minulle niitä asioita, joista lopulta aina saan suurimmat kicksit. Ja mitä olisi tarinankerronta ilman kuulijaa? Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole sitä kuulemassa, kuuluuko siitä ääni?

"En koskaan vastannut tehtävänantoon, mieli samos metsiä, raaputin pulpettia, tutkin kämmenen viivoja, ja ne kertoi ei musta mitään tuu, unelmani täyteen panee joku muu."

Edellisessä postauksessa: Luitko jo hääpäivästämme, josta ei sattumia uupunut?

Häiden järjestäminen on juuri niin ihanaa kuin kuvitella saattaa! (Sarcasm alert!) Tuntui, että sitä mukaan kun listalta veti homman yli niin sai kirjoittaa kaksi perään. Lunkina morsiamena en kuitenkaan ottanut järjestelyistä stressiä turhaan kovin paljon etukäteen, vaan alkuvuodesta sain - jo aiemmin naineilta - morsiamilta vinkkiä, että jos esimerkiksi jonkin puvun mielin saada niin se tuskin kotiovelle yhtäkkiä ilmestyy. Kiitos siis säädyllisestä häätyylistäni kuuluu kaasoille, joista toinen löysi unelmieni puvun häätorista. 

Puku onkin se, johon olen kaikkein eniten tyytyväinen meidän häissä. Uuden puvun ostaminen ei olisi sopinut pieneen budjettiimme, joten olin jo täysin valmistaunut tyytymään johonkin ihan kivaan. Puku saikin kovasti kehuja, mutta moni kommentoi myös, että odotti ihan erilaista, mutta en huomannut kysyä millaista. Hiukset ja meikki olivat onnistuneet, samoin sulhasen puku ja kaasojen mekotkin sopivat häävärisuoraamme erinomaisesti.

Kaikki oli lähestulkoon täydellistä, en ole sen sorttinen ihminen, että pienet vibat kaataisivat hääpäivää. Ainoa toiveeni oli, ettei vain sataisi juuri silloin kun pitäisi kuvata. Meidän onneksemme hääaamu valkeni aurinkoisena ja näytti, että niin se myös jatkuisi. Skumppa oli kylmässä ja prinsessapäivä oli valmis alkamaan. Aloitan päivän tietysti virkistävällä suihkulla. Sitten siinä kuivatellessani mies alkaa tunkea kuopusta suihkun oven raosta. "Ööö, voitko pestätä tän, kun tää oksensi."

Oksensi.
Kaiken kaikkiaan vielä viisi kertaa ennen vihkimistä.

Oksentava lapsi tuo kieltämättä perspektiiviä hääpäivän muihin vastoinkäymisiin. Joita siis aina ihan varmasti tulee. No, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Voitte arvata kumpaan joukkoon me kuulutaan. Hah!

Kukkakauppa unohti vieheet, toiselta bestmanilta puuttui vyö, morsiamella alkoi hillopäivät, oksennuspyykin takia kuvausaikataulu jäi tiukaksi, kirkossa pappi puhui puolet puheesta puutaheinää (lieko kuunnellut meitä huonosti vai puhuiko edellisessä vihkimisessä meidän puheen) ja kirkkolaulaja perui edellisenä päivänä sairastumisen vuoksi ja kerrottakoon myös, että häätanssi meni runsaasta harjoittelusta huolimatta ihan pershiilleen (koska puku!)...mutta eivät ne minua suuremmin häirinneet. 

Mutta kimppu. Se onneton pieni kimppu oli katkaista kamelin selän. Näin kimpun ensimmäisen kerran kun olimme lähellä kuvauspaikkaa ja siinä kohtaa oli päästä itku. Pyysin pelkkiä pioneja, en vihreitä oksia - saati murattia. Vain pioneja. Se kimppuraasu sai tuta minun bridezilla-hetkeni ja revin paljain käsin vihreät lehdet kimpusta.

Loppupäivän olinkin taas zen.

Kokonaisuutena häät olivat täysin onnistuneet. Kirkkoonkin saatiin ystävien avustuksella lopulta niin ihana laulaja, ettei juuri kukaan tainnut lähteä kuivin silmin. Ruoka oli loistavaa, isän lauluyllätys sai taas kaikki kaivamaan nessut esille ja muutenkin ohjelmaa oli sopivasti. Meidän tyyliimme sopi suhteellisen runsas hääojelma, oli puheet, bingot ja muut ylläriohjelmanumerot. Rennot juhlat jatkuivat yöhön saakka tutun DJ:n säestyksellä. Loppuillan kohokohta oli varmasti tanssiporukan taidonnäytteet leijulautailussa. Olin jo aiemmin miettinyt, että kuinka siistiä olisi mennä leijulaudalla hääpuvussa - ja se oli just niin siistiä!

Päivä oli ikimuistoinen. Yksi noro sinne tai tänne.