Minusta ei tule kuten äitini!

maaliskuuta 03, 2017


Se on väistämätöntä. Se alkaa pienistä jutuista. Yleensä ensimmäinen on se kun komennat lastasi ja kuuletkin oman äitisi sanat – sinun suustasi.

Mistä ne tuli?

Etenkin teini-ikäisenä tulee mietittyä (ja varmaan myös ääneen sanottua), että "musta ei kyl ikinä tuu tollasta!" Hyi miltä se kuulostaakin nyt aikuisena. Melkein helpompi samaistua äidin ajatuksiin kuin siihen teini-ikäiseen minään.

Viimeistään siitä lähtien tahtomattaan tallettaa ajatustensa pankkiin asioita vanhemmuudesta, jotka haluaa tehdä eri tavalla, mutta myös niitä, joita haluaa tehdä juuri kuten omat vanhemmatkin ovat tehneet. Se kassa karttuu aina siihen asti kunnes se esikoinen on taapero (ehkä pieni uhmis) ja sitten yhtäkkiä ne maagiset, omasta lapsuudesta tutut, sanat vain pulppuavat suusta.

Ne, joita en muuten sitten ikinä sano.
("En mä voi sulle tässä mehulasiks muuttua!")


Sitten tulevat ne pienet teot. Teet jauhelihakastikkeen samalla tavalla. Laulat lapselle saman unilaulun. Ostat ehkä samaa Niveaa. Ja ymmärrät vihdoin sen, kuinka kätevää on, että voit ostaa ruokasi ja vaatteesi samasta kaupasta.

Sitten se peilikuva. Tämä ei tapahtunut minulle, sillä äitini kaksoisolennoksi minua on kutsuttu jo ihan lapsesta saakka – vaan äidille itselleen. Hän kokeili oman, valitettavasti jo edesmenneen, äitinsä kansallispukua ja hätkähti kun peilistä katsoikin takaisin tuttu henkilö. Ei se, joka katsoi sieltä eilen, vaan juuri se toinen.

Ja sitten on se tietty ikä. Jonkinlainen rajapyykki. Minulle se on 36. Olen ihan pian sillä kymmenellä. Se 36 on ensimmäinen ikävuosi, jonka ikäinen muistan äitini olleen kun olin lapsi. Tarkemmin sanottuna olin itse 9-vuotias ja tein syntymäpäiväkortin. "Onnea 37-vuotiaalle!" Kysyin äidiltä syntymävuoden ja laskin iän itse, ettei korttiyllätys paljastuisi. (Yllätys se varmasti olikin!) Ja silloinhan se tuntui paljolta. Kokonaiset kolmehitonkymmentäkuusi. Kun itse ei ole vielä sitä kymmentäkään.

Nykyäänhän meidän ikäero on tainnut kaventua. Olen huomannut, että niin käy kun lapselle tulee ikää lisää. Muistan kun olimme juuri palvelutaloon muuttaneen isoisoäidin 90-vuotissyntymäpäivillä ja hänellä oli omien lastensa ikäisiä huonenaapureita. Ja siellä syntymäpäivillä sitten kysyttiin, että onko tullut hyvin juttuun ja tutustunut uusiin naapureihin. Isomamma vastasi siihen kiukkuisesti, että eihän niiden kanssa voi edes jutella, eihän ne mitään kuulekaan kun ovat niin vanhoja!

You Might Also Like

0 kommenttia

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset