Jos jotain, niin sitä en muistanut, että äitiys ja etenkin pienen vauvan läsnäolo perheessä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Milloin olet rättiväsynyt ja milloin pirteä peipponen, vaikka yöllisiä herätyksiä riittäisi joka sormelle. Yhtenä hetkenä naurat makeasti tai toisena itket vuolaasti, etkä aina edes tiedä mille. Kaikkien näiden ympärillä tuntuu pyörivän silti onnellisuuden karuselli.

Vanhemmuus on niin hullunkurista. Mitä enemmän se ottaa, sitä enemmän saat. Kaiholla muistelen sitä kun perheemme vielä tiivis kolmen kombo, me ja esikoinen. Samaan aikaan olen niin onnellinen noista kolmesta. Esikoisesta, joka on iloinen, tarkka, pohtiva ja empaattinen ja jonka juttuihin tulee syvennyttyä liian harvoin. (Paitsi tänään saunassa se iskostui minuun taas uudelleen, niin fiksu.) Ja valloittava keskimmäinen, superhauska luonnonlapsi, peloton ja kaikinpuolin ihana poika. Poika, jollaista en olisi voinut unelmissani edes kuvitella. Sekä suloinen kuopuksemme, rauhallinen ja helppo vauva. Päivä päivältä enemmän oma persoonansa, jota saamme oppia tuntemaan.

Meillä on muutenkin sellainen kulttuuri, ettei sitä saisi sanoa ääneen. Että on onnellinen tai neutraalimmin ilmaistuna (kuten tapoihin kuuluu) edes tyytyväinen omaan elämään tai tilanteeseensa. Miten ihmeessä? Kyllä nyt jonkun asian on oltava huonosti? Vähän kuuluisikin kärsiä, mitä elämää se muuten on.

Ja jos ei nyt, niin kohta on kuitenkin joku sen onnen vie. Onni on kuin sähköpyörä. Tai ainakin toisten mielestä. Jos ajat sähköpyörällä joku kommentoi kuitenkin, ettei sitä edes oikeaksi pyöräilyksi voi sanoa kun sähkömoottori avustaa. Vaikka itse olisi tullut juuri autolla, lyhyemmän matkan.

En tiedä mikä on minut herkistänyt. Ehkä hulluakin sanoa, mutta olen tänä vuonna ollut enemmän läsnä lapsille, perheelle ja itselleni kuin koskaan aiemmin. Aiemmin on ollut aina joku kiire jonnekin tulevaisuuteen. Suunnitella, yrittää ja suunnitella yrittämistä. Opiskella. Mikä minusta tulisi isona. Etsiä asuntoa, ostaa ja myydä. Tiedättehän. Pitäisi ja sitten kun.

Sekin aika varmasti koittaa taas, nyt nautin tästä hetkestä, jolloin voin antaa kaikkeni. Viimeistään siinä kohdassa huomasin tunteideni olevan pinnassa kun keskimmäinen pyysi laulamaan iltalaulun.
"Äiti laulaa." 

Silitin taaperoni vaaleita kiharoita ja hänen tapittaessa suurilla silmillään onnesta soikeana suoraan sieluuni, en päässyt Sinisen unen ensimmäistä säkeistöä loppuun, kun tunsin ääneni pettävän ja kyyneleiden valuvan pitkin poskia.
"Äiti ikkee."

Itken useinkin, väsymyksestä, surusta, vihasta ja pettymyksestä, mutta iloon ja onneen olen tähän asti reagoinut lähinnä nauramalla.

Näistä hetkistä tulee minulle rakkaita silloin kun -hetkiä.