74

74 vuotta. Se on ikäero isoäitini ja poikani välillä. Heidän hassustellessa unohdan, että mamma sairastaa, jo aika pitkälle edennyttä, Alzheimeria. 4-vuotias houkuttelee mamman mukaan höpsöihin ääntelyleikkeihin tai jopa hyppimään. Niinä hetkinä, kummallekaan ei ole väliä mitkä heidän väliset sukulaisuussuhteet ovat tai mikä edes toisen nimi on.

Kun olin pieni mamma oli rauhallinen, ei mikään hulluttelija, ei kovin puhelias, mutta silti saattoi välillä heittää hauskoja kommentteja. Hän pelkäsi aina joka paikassa, että me lapset satutamme itsemme. Eikä pitänyt ukkosesta. Teki maailman parasta perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Näytti aina vanhoja valokuvia ja kutsui pikkuveljeä monesti isämme nimellä ja sitten naurahten perään kun huomasi virheen. Hän neuloi aina kaikille joululahjaksi villasukat ja opetti minut kutomaan.

On helppoa puhua edesmenneistä isovanhemmista menneessä muodossa, mutta tämä tuntuu hassulta. Vielä pari vuotta sitten nauroimme yhdessä kun mamma kertoi hauskoja juttuja höpsöstä ystävästään. Emme tienneet kumpikaan, että he molemmat sairastivat jo samaa tautia. Positiiviset puolet ovat voimistuneet. Meidän onneksemme hän ei ole vihainen, kuten osa saattaa olla. Hän on rento ja rempseä, oikein hauska seura nainen ja luonteva kameran edessä.

Tänään joimme äitienpäiväkahvit yhdessä, meidän pienellä porukalla. Olin jo ehtinyt halata ja toivotella onnea ja istuskelimme kahvipöydässä. Aloin ottamaan kuvia ja mamma kysyi, että kukas siinä nyt häärii. Äitini vastasi ja mamma pomppasi salamana ylös tuolista. "Siinäkös sä olet? Ei olla pitkään aikaan nähty."

No nyt nähtiin. Äitienpäivänä.

_DSC8299 _DSC8315 _DSC8319 _DSC8310

Kommentit

Lähetä kommentti