hetkiä

Oravapolulla

syyskuuta 28, 2014


Käytiin vähän vanhoilla huudeilla eli ihanalla "Oravapolulla", jossa ei kyllä meidän harmiksi ollut yhtään oravaa polulla. Vanhaan kotiin ei ole ollut yhtään ikävä, mutta Oravapolkua kaipaan. Se on luontopolku (Turun Katariinanlaaksossa), joka lähti aivan meidän kodin nurkalta ja käveltiin siellä vähintään viikottain. Ja nyt siellä tulee käytyä tosi harvoin. Aivan ihana lenkki juosta tai vaan fiilistellä metsää ja merta. Nyt on ihanat syysilmat kirmata metsäpolulla!

Oravapolun varrella asustelee luonnollisesti paljon oravia, joita varten meillä oli pähkinöitä mukana. Mutta jäi oikein mietityttämään, että mitä siellä on tapahtunut kun aiemmin, jos vain käveli silmät auki, ei voinut olla näkemättä (useita) oravia. Viimeistään laakealla kivellä, oravien ja lintujen syöttöpaikalla, on parveillut uteliaita pörröhäntiä.

Mulla on iso ihastus oraviin, sillä yksi lapsuuden lempipiirretyistäni oli Pörri Orava, ohjelma itsessään taisi olla nimellä Oravan seikkailut. Piirrossarja on jäänyt mieleen hyvin, koska se oli erittäin liikuttava ja surullinenkin, mutta luonnollisesti kaikki päättyi aina hyvin. Kuulen myös kertojan äänen kirkkaasti. Ja pienellä googlettelulla huomasin, että sama kertoja, Inkeri Wallenius, oli tosiaan myös Tao taossa ja Peukaloisen retkissä. Kuka muistaa? Kaikki mun ikäiset tietysti...

lapset

Ebben talvihaalari

syyskuuta 25, 2014


En ole mikään maailman valveutunein lastenvaatetrendien seuraaja, vaikka genre mua miellyttääkin. Siispä, törmätessäni Ebben aivan ihanan väriseen talvihaalariin PikkuOtuksen kaupassa, en tiennyt, ettei Ebbellä ole aiemmin ollut talvivaatteita.

Googlettamalla en löytänyt mitään tietoja tai vertailupohjaa, joten laitoin kyselyä ja PikkuOtuksen Jenni vastasikin nopeasti ja ystävällisesti vinkkasi, että ihana mini. -blogiin on tulossa alekoodi. (Tuo alekoodi on muuten voimassa vielä tänään ja huomenna!) Tässä nyt siis muille etsijöille mun ajatukset ja kokemukset Ebben haalarista.




Tilasin n. 104 cm pituiselle poitsulle koon 110 cm ja se tuntuu juuri passelilta. Itseasiassa haalari on ulkomitoiltaan ihan samankokoinen kuin Molon välikausihaalari (koko 110). Ebben haalari on ohuempi kuin luulin, mutta se johtuu varmasti siitä, että se meidän kaksi talvea palvellut Mini Rodinin haalari oli ihan tajuttoman paksu ja paikoin jopa liian kuuma lämminveriselle ja liikkuvalle lapselle. Pidän tämän haalarin istuvasta mallista ja väljyyttä löytyy kuitenkin sen verran, että villa-asu mahtuu väliin.

Nuo murretut värit tuntuvat aina miellyttävän mun silmää ja sen sinisen MR-haalarin jälkeen ajattelinkin, että kumpa löytysi uusi haalari armeijan vihreänä tai sitten jokin kaunis ruskea. Haalarissa on lahkeissa lenksut ja lumilukot, jotka löytyvät myös hihansuista. Haalari on hengittävä ja vedenpitävä (8000/8000) ja teipatut saumat. Toivon myös, että nuo lahjeheijastimet pysyvät paremmin kiinni kuin Mini Rodinissa. Mutta paras ominaisuus haalarissahan on sen tämän haalarin hinta!



Haalari oli kyllä muutenkin pojan itsensä mieleen, mutta viimeinen silaus oli kun haalariin on aplikoitu oma nimikirjain!

Talvi saa nyt tulla!

P.s. Postaus ei sisällä mainoslinkkejä.
P.p.s. Onpa ihanaa kun sain edellisen postauksen kautta tunnelukon auki ja voin taas keskittyä näihin "tärkeisiin" asioihin. Ja miten ihania lukijoita minulla onkaan! <3

hetkiä

Kuoren alla

syyskuuta 24, 2014

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tästä, mutta en oikein tiennyt miten ja nytkin kädet tärisee julkaista tämä. Ensimmäinen luonnos oli paljon kiukkuisempi ja verisempikin. Jätin sen julkaisematta. Nyt olen ehtinyt työstää tätä ja se teksti tuntuu jo liian henkilökohtaiselta. Aihe ei kuitenkaan, sillä tiedän sen koskettavan monia myös ruudun sillä puolen.


Keskenmeno.
Mikä on siis sen oikea termi, vaikka kohdussani ei koskaan ruskuaispussia ihmeellisempää kasvanutkaan. Tämä teksti on nyt minun "suruprosessini". En muuten voi olla käyttämättä lainausmerkkejä kun kerron surreeni asiaa. Koska välillä tuntuu, ettei sellaiselle ole oikeutta. Tapahtuuhan maailmassa paljon pahempaakin. Olen onnekas, voin tulla raskaaksi. Olen kiitollinen, minulla on terve lapsi.

Toisekseen, olenko menettänyt mitään jos mitään ei ollutkaan. Luulin kyllä tehneeni tämän itselleni selväksi jo viime kerralla, mutta silloin keskenmeno oli spontaani eikä ollut varmuutta oliko kyseessä tuulimuna vai oikea ihmisen alku - tai kaksi. Silloin kaikki siihen oli uutta, vaikka olinkin jo pari vuotta lukenut vauvalehtiä ja tiesin, että niin voi käydä. Se oli silti pelottavaa. Epätoivoistakin. Minusta ei tulisikaan äitiä. Nyt sitä ei voida ottaa pois. Jopa itselleni oli vaikea käsittää, että miten paljon siitä ajatuksesta irti päästäminen vaatii henkisiä voimavaroja.

_DSC9662-2

Tyhjää.
Jostain syystä aloin itkeä lohduttomasti jo juuri ennen ultrausta ja lääkärin sympaattisia sanoja: "Oi voi, nyt on käynyt todella huono tuuri." Se oli varmaan jokin etiäinen. Olisin tiennyt sen jo sanomattakin. On rikkaus, että minulla on niin paljon rakkaita ystäviä, jotka antoivat tukea. Antoivat minun kieriä itsesäälissä, koska tarvitsin sen. Antoivat viljellä huonoa huumoria kohtuselfiestäni ja nauroivat mukana. Ottivat osaa kun itkin, ettei tuulimunalle voi pukea jouluvauvalle ostamiani Popin villahousuja. Ja luotti minuun niin, että uskalsi kertoa oman plussauutisensa katkeruudestani huolimatta.

Tämä kerta oli ensimmäistä kertaa erilaisempi. Osa läheisistä tiesivät olosuhteiden pakosta raskaudesta, joten myös keskenmenosta puhuminen heidän kanssaan oli luonnollisempaa. Toisaalta, ehkä asiasta puhuminen on myös helpompaa 27-vuotiaalle yhden lapsen äidille kuin 22-vuotiaalle aika kokemattomalle opiskelijalle. Tästä puuttuu se epätoivon tunne. Enkä edes väitä tietäväni miltä tuntuu kokea keskenmenoja monta kertaa peräkkäin.

_DSC9653

Tabu.
Joutuessani toista kertaa tilanteeseen, jossa raskauden ensimmäisen kolmanneksen loppu, oli myös koko raskauden loppu, huomasin asian olevan monelle aika vieras. Ja se onkin yksi syy miksi ylipäänsä haluan tästä kirjoittaa julkisesti. Mielikuvat juontuvat melkein aina telkkarista ja myös keskenmenolla on mielestäni sellainen "mediaseksikäs" maine. Nainen nyyhkyttää suihkunlattialla, verta valuu ja huomenna mennään töihin kuin ei mitään. Mutta ainakin omat tapaukseni ovat vaatineet paljon enemmän fyysisesti kuin henkisesti, vaikka onhan siinä sitä pettymystä ja suruakin.

Kun sanon, että se on raskas prosessi, en edes puhu itsesäni. Olemme päässeet tässä kuitenkin aika helpolla. Mutta tunteita on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Toiset haluavat puhua siitä avoimesti ja toiset haluavat pitää sen perheen sisäisenä asiana. Tärkeintä, että jokainen saisi käsitellä asian niin kuin parhaaksi näkee.

Ymmärrän, että asia on niin vaiettu. Se on niin henkilökohtaista. Uusia, käsittelemättömiä ja käsittämättömiä tunteita. Odotuksia ja pettymyksiä. Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Aiheen käsittelyä julkisesti saattaa estää myös se, että sillä on myös yläkategoria - lapsettomuus. En koe kuuluvani siihen, mutta tiedän sen ystävien kautta. Taas pakollista seksiä rankan työpäivän jälkeen. Kahvipöytään löytyy helpompiakin puheenaiheita.

_DSC9412

Toisaalta taas en. Kuitenkin enemmän kuin joka 10. raskaus päättyy keskenmenoon. Kuulun (tai me kuulumme) aika isoon joukkoon. Tapahtuman jälkeen sainkin kuulla, jopa läheisiltä ystäviltä samoja kokemuksia. Mutta miksi näistä ei kerrota, kun se sattuu omalle kohdalle. Se saattaisi vähän lievittää kun tietäisi, ettei todellakaan ole yksin asian kanssa.

Ehkä haluamme säästää kuulijan vaikealta tilanteelta ja kuulija ei halua möläyttää mitään hölmöä. Meillä on kuitenkin näiden tilanteiden varalle yksi suu ja kaksi korvaa. On helppo onnitella ystävää raskaudesta ja kysellä hänen vointiaan. On helpompi vaieta, vaikka tekisi mieli kysyä. Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka haluat, mutta et ole rohjennut kertoa mitä kuoren alla on.

Kipu.
Toinen asia, joka ihmetyttää on se, että vaikka raskaus olisi vasta alussa, pääsee kyllä päivystykseen tarkistamaan pieniäkin kiputiloja (ja pieni disclaimer, ettei tule väärinkäsityksiä - hyvä niin, mutta...). Mutta heti kun on tiedossa, että teknisesti et ole enää raskaana, sinulle sanotaan puhelimessa, että otapa vähän panadolia ja hyvää jatkoa. Toisaalta, en olisi kivuiltani edes päässyt päivystykseen ilman kantoapua. Yritin olla ylireagoimatta ja huolestuttamatta miestä, vaikka itsellä kävi kyllä pahimman kivun hetkellä, että olikohan tämä kaikki nyt tässä.

Kokemuksesta osasin odottaa kipua, mutta se yllätti silti. Olikohan synnytyksellä jotain tekemistä sen kansssa, että kohtu tiesi tehtävänsä. Henkinen kipu oireilee edelleen ajoittain. Tiedän kuitenkin, että mahdollinen onnellinen odotus saa sen kyllä katoamaan.

Ei ole kaikkein tavallisinta, että tuulimunaraskaus (tai keskeytynyt keskemeno) jatkuu näin pitkälle, mutta ei kovin harvinaistakaan. Sain sairaala-ajan viikon päähän, juhannustorstaille. "Keittiöbiologi"-äitini halusi tietää milloin ”se” olisi tullut itsestään ulos. Maanantaina kroppani päätti ottaa ohjat omaan käsiin. Soitin sairaalasta (kun vihdoin pääsimme tarkistamaan vahingot), että nytpä selvisi sekin. Olen kyllä jälkeenpäin iloinen, että luontoäiti hoiti homman himaan, kirjaimellisesti.

Kaikesta huolimatta, olen onnekas ja vieläpä erittäin toiveikas. Seuraavana päivänä Turun linnan pihalla otettu ja blogissakin julkaistu kuva herätti joidenkin kysymään onko minulla kaikki hyvin.

Ilmeisesti tämä kuori on liian läpinäkyvä.

hetkiä

Winter is coming

syyskuuta 23, 2014


_DSC0856
_DSC0857
_DSC0866
_DSC0863

Arvasin, että näin käy, mutta oli silti hirveä sokki kun olikin jäätävän kylmä kun ulko-oven avasi. Mutta se on jotenkin myös ihanaa. Rakastan talvea. Hirveä hinku shoppailla itselle jokin muhkea neule. (Koskahan sitä olisi ylipänsä ostanut itselleen mitään vaatetta. Kaipaisin uudet kengät, takin ja no niitä vaatteita muutenkin ennen kuin näytän ihan joltain Eemeliltä reikäisine housuineni...)

Aamulla oli päiväkodissa söötti tilanne kun yksi poika tuli heti eteisessä sanomaan poitsulle, että "O ei ole tänään täällä, mutta voit kyllä leikkiä minun kanssa." Eevee on tiiviisti leikkinyt yhden pojan kanssa ja olen huolehtinut, että mitä sitten kun tämä poika ei olekaan hoidossa. (Täytyy vielä kysellä, että kai kaverukset sitten yhdessä myös ottavat tämän kohteliaan pojan mukaan leikkeihinsä.)

hetkiä

Omppuja ja onnistumisia

syyskuuta 21, 2014

_DSC0826
_DSC0835
_DSC0842
_DSC0889

Eilinen meni täysin rennoissa tunnelmissa äidin luona. Sellainen kunnollinen "löysät pois" -päivä. Tänäänkin oli virta aika vähissä, mutta ryhdistäydyin kuitenkin tein Personal trainer -koulutuksen teoriakokeen ja ilokseni vieläpä läpäisin. Tällä viikolla ei ole opiskelut maistuneet ja olin valmistaunut menemään suoraan uusintaa. Olen niin iloinen. Nyt tuntuu, että jaksaa taas lukeakin kun ei ole enää "pakko". Äiti antoi eilen mukaan säkillisen omenoita ja leipasinpa (ehkä tuoreelle PT:lle hieman vääräoppisesti ;) ) herkkuopalkinnon suorituksesta. Nam! 

Pojat kävivät, sillä aikaa kun minä rustailin koetta, hieman tsoppaamassa ja löysivät E:lle talvikengät. Ei ihan mamman makuun, eikä oikein matchy-matchy tulevien haalareidenkaan kanssa, mutta lapsi itse tykkää! Koko kenkäkatras pitää kuitenkin uusia, joten ehkä nuo eivät talven ainokaisiksi jää. 

Ja niitä kenkiähän piti sitten päästä kokeilemaan, miten toimii potkutellessa. (Hyvin toimii!) Pitkästä aikaa nappasin kameran mukaan ja napsimme hieman syyskuvia. Kotipihalle palattiin taskut tupaten täynnä tammenterhoja. Ihanaa syksyä!

lifestyle

Kuinka ottaa parempia kuvia? | Polttovälit

syyskuuta 21, 2014

Ja sarja jatkuu! Tässä taas mennään mutkat niin suorina, mutta toivottavasti joku saa tästä ahaa-elämyksen, ja oppii edes vähän soveltamaan polttovälien käyttöä kuvaamisessa. Kaikkien kameran säätöjen oppiminen vaatii harjoitusta ja useita toistoja. Ja kaikki varmasti oppivatki käyttämään, mutta oppimista helpottaa kun tietää hieman syy-seuraussuhteita. Postaus on toisinto vanhasta blogista ja pyrin tekemään tähän sarjaan myös uusia postauksia. Aiemmat postaukset käsittelivät alkeita, kuvakulmia ja taustan rauhoittamista.

Mikä ihmeen polttoväli?

Vaikka kotialbumiin kuvattaessa, ei olekaan niin justiinsa, onko mallilla mittasuhteet täysin kohdillaan, ajattelin kuitenkin yrittää kertoa jotain polttoväleistä. Ehkä tämä on jonkun mielestä mielenkiintoista knoppitietoa.

Ilman, että soppaan sekoitetaan laskukaavoja linssin ja kohteen etäisyyksistä tai puhutaan kameran kennon koosta, polttovälit voidaan luokitella kolmeen luokkaan: laajakulma, normaali ja tele. Mutkat suoriksi oikoen voidaan sanoa, että alle 30 mm polttoväli on laajakulma, 30-50 on ns. normaali ja yli 50 mm tele. Yleensä järjestelmäkameran mukana tulee 18-50 mm polttovälin objektiivi, jota kutsutaan normaalizoomiksi.

Zoom ja polttovälit

Kamerassa on zoomi sitä varten, jos kohde on liian kaukana. No ei sittenkään. Zoom ei ole yhtä kuin polttoväli. Zoomaus tarkoittaa sitä, että objektiivin polttoväliä muutetaan. (Tiedän, että tämä seuraava saattaa ensikuulemalta tuntua hassulta, mutta yrittäkää saada ajatuksesta kiinni.) Polttovälin zoomaus telepäähän ei suurenna kohdetta, vaan muuttaa mittasuhteita kuvan kokoon nähden eli kohdetta tavallaan katsotaan lähempää. Kuvan rajaus siis vain tiukentuu.

Alla olevan esimerkin vasemmassa kuvassa kohde ja kuvaaja ovat fyysisesti lähempänä toisiaan. Kohde on siis "samankokoinen" molemmissa kuvissa, koska toinen on otettu lähempää. Jos olisin pysynyt paikallani niin vasemmassa kuvassa syvyysvaikutelma korostuisi ja kohde näyttäisi olevan kauempana. Kuvan tai kohteen mittasuhteet muuttuvat eri polttoväleillä kuvatessa. Sitä muuttumista voidaan kutsua myös perspektiiviksi. 

Muotokuvaus

Perusohjeeksi sanoisin, että muotokuvaukseen sopivat telepolttovälit 50-100mm. Itselläni on käytössä kaksi (35 ja 50 mm) primelinssiä eli kiinteäpolttovälistä objektiivia. Näiden linssien etu on niiden valovoimaisuus eli suuri aukko (f1.8). Yleensä käytän tuota 50mm primeä muotokuviin, sillä sen laajuus sopii hyvin myös sisäkuvaukseen. 

Tiedän kuitenkin monen kuvaajan käyttävän muotokuviin mieluiten 85mm polttoväliä, jotta mittasuhteet näyttäisivät oikeilta. (Huomaa kuvassa vasemmalla pojan käsi näyttää suhteettoman suurelta, kun taas oikeanpuoleisessa kuvassa mittasuhteet ovat oikein.)

Polttovälien ja perspektiivin vertailua

Sanotaan, että kuvaamaan oppii vain kuvaamalla. Mikä pitääkin pitkälti paikkansa, mutta itselleni on ollut oppimisen kannalta valaisevaa myös tutkia muiden ottamien kuvien tekniikkaa. Väärät mittasuhteet kertovat nopeasti, että kuva on otettu laajakulmalla ja läheltä. Oikeanpuoleisessa kuvassa telepolttovälin paljastaa se, että tausta näyttäisi tulleen lähemmäs kohdetta, vaikka kohde pysyikin paikallaan. (Tässä tapauksessa kohteen paikallaan pysyminen oli pieni ihme!) Eli tele litistää kuvaa. 

Mikäli perspektiivioppi ei ole tuttua, niin huomaa, että kuva ei välttämättä ole vääristynyt. Sinä, katsojana, olet vain väärässä paikassa! Perspektiivi onkin siitä hauska juttu, että se muuttuu. Jos siis katsot esimerkiksi "vääristynyttä" laajakulmakuvaa läheltä, se ei näytäkään enää vääristyneeltä.


Vinkki:
Mikäli sinulla ei ole käytössä valovoimaista kiinteäpolttovälistä linssiä (jonka suurella aukolla voisi blurrata kuvan taustaa), käytä telepolttovälejä hyväksesi. Ota muutama askel taaksepäin ja kuvaa "zoomilla". Kohteen mittasuhteet pysyvät, kohde erottuu tausta paremmin, kuvasta tulee tasapainoisempi ja katse ohjautuu paremmin kohteeseen. Lisää polttoväleistä ja terävyysalueista voit lukea esimerkiksi täältä.

Ja esimerkkikuvia perspektiivin "oikeaoppisesta väärinkäytöstä" löydät täältä.


Toivottavasti ymmärsitte tästä jotain, juttu hieman karkasi, vaikka piti pysyä hyvin yksinkertaisella polulla? Kysykää rohkeasti!

lifestyle

Ei se mitään, kyllä minä teen

syyskuuta 17, 2014

Aisssaakeli kun nyt osu ja uppos kuin vanhaan...no tiiätte mihin. Taikinanaaman teksti oli 2/3 kuin minun...meidän elämästä. Mä olen mielestäni aika sellainen miesasianainen, mutta se johtuu siitä, että meillä on kotona suurimmaksi osaksi todella tasa-arvoinen asema. 

Mutta jos joku ottaa pannuun se, että miesten aivoilla tuntuu olevan täysin mahdottomuus varautua asioihin, kuten kummilasten syntymäpäivät, ensi viikon (tai edes huomisen ruoka) tai sellainen ihmetys kuin talvi. Ja nämä samat miehet tuntuvat taipuvan työelämässä ties mihin huippusuorituksiin aina tuotannon läpimenoaikojen laskemisesta ihmishenkien pelastamiseen ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, mutta kotiin tullessa iskee ajatustoiminnallinen lama.

Voisi kuvitella, että juuri niiden tyyppien - jotka tykkää vertailla autojen/tietokoneiden/jonkunmuunvehkeen tehoja tuntitolkulla tai selailla päiväkausia nettikaupoista edullisimmat varusteet harrastukseen (jonka keksi viime viikolla) olisi hyvin helppoa esimerkiksi intoutua vertailemaan talvihaalareiden kriittisiä viitearvoja tuulen ja vedenpitävyydestä. Mutta ei!

Kaupassa tietysti ostetaan ruokaa akuuttiin nälkään, eikä tulla ajatelleeksi, että huomenna on päivä uusi, eikä ne tänään syödyt pihvit enää lämmitä vatsanpohjaa huomenna lounasaikaan. Tai mitä järkeä on varautua kesätarjouksista ostamaan edes murto-osaa lasten (siis niiden kummilasten, sukulaislasten ja lasten kavereiden kummien) joululahjoista, kun ainahan voi joulukuussa ensin maksaa veromätkyt ja sitten mennä iloisena tuhlaamaan lisää. (Jep, saatiin mätkyjä molemmat, minä ensimmäistä kertaa evör ja tunnen siitä huonoa omatuntoa - huono kansalainen, huono!)

Tai kun koko kesän aina väliajoin vihjaan kivasta crossiradasta, jonne lapsi voisi mennä pyöräilemään ja sitten kun syyskuussa meidät sinne raahaan, niin mies harmittelee, jollekin tyypille siellä, että olisinpa kuullut tästä paikasta aiemmin. Kun sitten kotona (tosi nätisti) avaudun siitä, että ihan kuin joku olisi joskus jotain maininnut, niin vastaus on, että miksi en sitten ole tehnyt asialle mitään?! Eli väkisin olisi varmaan pitänyt... 

Eihän me olla ainoita, eihän?

Ja mitä vielä...niin ne palvelukset. Mies aloittaa usein kysymällä "voitko tehdä pienen palveluksen?" ja kyse on tällöin silmälasien tuomisesta keittiöstä (jossa minä seison) olohuoneeseen (jossa hän istuu). Jos hän olisi vain suoraan nätisti pyytänyt, niin olisin jo vienyt ne helkkarin lasit, mutta miksi siitä pitää tehdä sellainen show. (No millainen palvelus? Sellainen ihan pieni vaan. Millainen? No, teetkö? Aaaarg!) Jos taas minä pyydä oikean palveluksen, niin siitäkin tehdään ihan sirkus.

Yhyy, on niin vaikea viedä roskapussia kun auto on alhaalla mukavasti parkkihallissa ja joutuisi kiertämään ulkokautta (yksin!). Mutta minä - joka vien lapsen pyörällä hoitoon ja menen pyörävaraston kautta, jossa ähkin pyörän lukon auki ja samalla vastailen pikkutyypin miljoonaan kysymykseen elämästä ja kuolemasta, pakkaan omat tavarat ja lapsen päiväkotikamat fillarin kyytiin ja roudaan koko roskan roskineen ulos - on ihan tosi kätevä viedä ne roskat, koska meen kuitenkin siitä ohi. Lopulta. Mutta jos tätä alkaa selittelemään, se kuulostaa juuri siltä. Selittelyltä. Huoh.

(Tähän voit kuvitella kuvan tuosta roska-fillarikombosta.)

Kommentoin jo tuolla alkuperäisessä tekstissä sitä, että kuitenkin sitten taas minä olen se, jolla on huono muisti ja hänellä joku maaginen tapa (eh, kalenteri) muistaa kaikki menot. Vaan kun nyt vähän mietin ja muistelin noin viikon takaiseen, niin tässäkin ollaan muuttamassa tähän perinteisempään malliin. Koska ilmeisesti vanhempainiltojen muistaminen nyt vaan on äitien työtä.

Kommenttikenttään saa purkaa tuntoja ihan vapaasti. Tämä on helpottavaa!


Kuvassa Kyllä minä teen -mies roikkumassa syntymäpäiväyllärissään. Siitäs sait!

(Ja sit kun sä raksu (kyllä luit oikein, raksu) luet tän, niin tämä ei ole julkinen haaste, vaan kommenttiboksi toivottavasti kohta kertoo, että tämä on täysin universaali ilmiö, jossa ei auta kuin molempien osapuolien katsoa peiliin. Tehdä enemmän ja olettaa vähemmän.)

lapset

Lapsuus perustuu valheelle

syyskuuta 16, 2014

Olen huomannut viime aikoina, että jos tuo neljävuotiaani nyt yhtäkkiä kasvaisi isoksi ja ymmärtäväiseksi aikuiseksi. Hänen elämänsä olisi hyvin pitkälle perustunut enemmän tai vähemmän valheelle.

Lapsi on jo niin iso, että ymmärtää ja osaa joskus kyseenalaistaakin asioita. "En tiedä" tai "se nyt vaan on niin" eivät kelpaa vastaukseksi, mutta joulupukin, hammaspeikon ja takapihan lammessa asuvan krokotiilin (eiku tämä olikin mun lapsuudesta) lisäksi on pari muutakin pikkujuttua, jotka ovat ei-ihan-niin-tosijuttuja.


  • "Ei me enää voida mennä, kauppa on jo kiinni. Katsos kello on jo...öh, puoli neljä."
  • "Äidin mielestä voisit hyvin leikisti ajaa autoa, mutta tässä parkkipaikassa se on kiellettyä." (Kiire, mikä ihana tekosyy valeh...kieltää jotain.)
  • "Jos et nyt lopeta niin soitan poliisit..." (Niin ala-arvoista, tiedän.)
  • "Nyt sun kynnet on jo niin pitkät, että ne on pakko leikata ennen ku niiden alle tulee matoja!" (Toimii!)
  • "Laitetaan siihen puremaan ötökkärasvaa, se auttaa!" (Salainensuperrasva auttaa kaikkeen, Bepanthen)
  • "Nyt vielä kaksi haukkua syöt, kato etsä muuten kasva isoksi." (Se siis on kiinni just noista perunoista.)
  • "...Robin on kova poika pyöräilemään, siksi se laulaa kesärenkaista." (Ei mulla muitakaan kesäkumeja tuu mieleen.)
  • "Mm..joo, kohta..." (Say no more.)
  • "Tää on siis tämmöistä tosi pahaa aikuisten karkkia." (Ai mitenniin ei mee läpi...?)
  • "Kyllä äiti muuten ostaiskin uuden auton, mutta ei äitillä oo rahaa." (Jaa mut tää olikin tosijuttu... Lapsi on siis aina tosi huolissaan, kun auto on niin vanha, että siitä on takuu umpeutunut.)


Mites teillä?


hetkiä

#kissmyturku-kuvakilpailu

syyskuuta 08, 2014


Heimoi tyypit!
Sain äsken vinkin, että kesälomalla nappaamani kuva löytyy Visit Turku -Facebook-sivulta kuvakisasta. Käykäähän ihmeessä äänestämässä mun pipopäätä! En tiedä mitä siitä voittaa, mutta äänestäjätkin siis voivat voittaa jotain. Jännää, hämärää. 



Ja hämärä on kuvakin, mutta kiistämättä onhan se kiva kuva, vaikka itse sanonkin. Ja onhan Turku nyt kuitenkin aika <3. Äänestys löytyy täältä: https://apps.facebook.com/kissmyturkuaanestys

Kiitos jo etukäteen, muistan kaikkia äänestäneitä palkintopuheessa. ;)

hetkiä

Mut silti se on niin cool...

syyskuuta 02, 2014

Kesä(loma) oli ja meni...no aikalailla ajat sitten. Tai siltä se ainakin tuntuu. Mutta se loma oli ihan huippu! E on syntynyt lomailemaan. Kysyy aina perjantaisinkin, että "Alkoiko nyt loma?" Toivottavasti saan jossain kohtaa jotain kuvapläjäystä tännekin näytille. Jotenkin surullista, että arki on monesti sellaista sykkimistä, että vasta lomalla tajuaa miten huippu ja cooli tyyppi meillä asuukaan.

Ystäväperheisiin on syntynyt ja on syntymässä paljon vauvoja, ja mä olen entistä enemmän huomannut miten iso poika mulla on. Mutta ei ole jotenkin yhtään haikea olo, sillä niistä kaikista megaraivareista ja ärsyttävistä äänistä (joita se päästää alituiseen) huolimatta, ne hyvät hetket on ihan superhyviä. Kuvassa yksi näistä viime sunnuntailta. 

Näitä vaan vois olla vähän useammin...


Tyyppi aloitti päiväkodin ja sen aloitus on sujunut hyvin. Itseasiassa me ei kyllä oikeastaan tiedetä, että kuka sitä päiväkotia käy.... Koska se päiväkotityyppi on kuulemma useasti muiden lapsen esimerkkinä miten totellaan sääntöjä, miten istutaan paikallaan, tehdään mitä käsketään ja syö kaikkea ja aina kaiken. Sellainen, joka huomaa kukat pöydällä ja kehuu niiden kauneutta hoitajille.

Että joku ihan eri tyyppi.

Mut onneksi viimeistään autoon päästyä alkaa kuulua tuttu vinkuna.

Mut silti mä haluun...

Huh!


INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset