Kuoren alla

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tästä, mutta en oikein tiennyt miten ja nytkin kädet tärisee julkaista tämä. Ensimmäinen luonnos oli paljon kiukkuisempi ja verisempikin. Jätin sen julkaisematta. Nyt olen ehtinyt työstää tätä ja se teksti tuntuu jo liian henkilökohtaiselta. Aihe ei kuitenkaan, sillä tiedän sen koskettavan monia myös ruudun sillä puolen.


Keskenmeno.
Mikä on siis sen oikea termi, vaikka kohdussani ei koskaan ruskuaispussia ihmeellisempää kasvanutkaan. Tämä teksti on nyt minun "suruprosessini". En muuten voi olla käyttämättä lainausmerkkejä kun kerron surreeni asiaa. Koska välillä tuntuu, ettei sellaiselle ole oikeutta. Tapahtuuhan maailmassa paljon pahempaakin. Olen onnekas, voin tulla raskaaksi. Olen kiitollinen, minulla on terve lapsi.

Toisekseen, olenko menettänyt mitään jos mitään ei ollutkaan. Luulin kyllä tehneeni tämän itselleni selväksi jo viime kerralla, mutta silloin keskenmeno oli spontaani eikä ollut varmuutta oliko kyseessä tuulimuna vai oikea ihmisen alku - tai kaksi. Silloin kaikki siihen oli uutta, vaikka olinkin jo pari vuotta lukenut vauvalehtiä ja tiesin, että niin voi käydä. Se oli silti pelottavaa. Epätoivoistakin. Minusta ei tulisikaan äitiä. Nyt sitä ei voida ottaa pois. Jopa itselleni oli vaikea käsittää, että miten paljon siitä ajatuksesta irti päästäminen vaatii henkisiä voimavaroja.

_DSC9662-2

Tyhjää.
Jostain syystä aloin itkeä lohduttomasti jo juuri ennen ultrausta ja lääkärin sympaattisia sanoja: "Oi voi, nyt on käynyt todella huono tuuri." Se oli varmaan jokin etiäinen. Olisin tiennyt sen jo sanomattakin. On rikkaus, että minulla on niin paljon rakkaita ystäviä, jotka antoivat tukea. Antoivat minun kieriä itsesäälissä, koska tarvitsin sen. Antoivat viljellä huonoa huumoria kohtuselfiestäni ja nauroivat mukana. Ottivat osaa kun itkin, ettei tuulimunalle voi pukea jouluvauvalle ostamiani Popin villahousuja. Ja luotti minuun niin, että uskalsi kertoa oman plussauutisensa katkeruudestani huolimatta.

Tämä kerta oli ensimmäistä kertaa erilaisempi. Osa läheisistä tiesivät olosuhteiden pakosta raskaudesta, joten myös keskenmenosta puhuminen heidän kanssaan oli luonnollisempaa. Toisaalta, ehkä asiasta puhuminen on myös helpompaa 27-vuotiaalle yhden lapsen äidille kuin 22-vuotiaalle aika kokemattomalle opiskelijalle. Tästä puuttuu se epätoivon tunne. Enkä edes väitä tietäväni miltä tuntuu kokea keskenmenoja monta kertaa peräkkäin.

_DSC9653

Tabu.
Joutuessani toista kertaa tilanteeseen, jossa raskauden ensimmäisen kolmanneksen loppu, oli myös koko raskauden loppu, huomasin asian olevan monelle aika vieras. Ja se onkin yksi syy miksi ylipäänsä haluan tästä kirjoittaa julkisesti. Mielikuvat juontuvat melkein aina telkkarista ja myös keskenmenolla on mielestäni sellainen "mediaseksikäs" maine. Nainen nyyhkyttää suihkunlattialla, verta valuu ja huomenna mennään töihin kuin ei mitään. Mutta ainakin omat tapaukseni ovat vaatineet paljon enemmän fyysisesti kuin henkisesti, vaikka onhan siinä sitä pettymystä ja suruakin.

Kun sanon, että se on raskas prosessi, en edes puhu itsesäni. Olemme päässeet tässä kuitenkin aika helpolla. Mutta tunteita on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Toiset haluavat puhua siitä avoimesti ja toiset haluavat pitää sen perheen sisäisenä asiana. Tärkeintä, että jokainen saisi käsitellä asian niin kuin parhaaksi näkee.

Ymmärrän, että asia on niin vaiettu. Se on niin henkilökohtaista. Uusia, käsittelemättömiä ja käsittämättömiä tunteita. Odotuksia ja pettymyksiä. Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Aiheen käsittelyä julkisesti saattaa estää myös se, että sillä on myös yläkategoria - lapsettomuus. En koe kuuluvani siihen, mutta tiedän sen ystävien kautta. Taas pakollista seksiä rankan työpäivän jälkeen. Kahvipöytään löytyy helpompiakin puheenaiheita.

_DSC9412

Toisaalta taas en. Kuitenkin enemmän kuin joka 10. raskaus päättyy keskenmenoon. Kuulun (tai me kuulumme) aika isoon joukkoon. Tapahtuman jälkeen sainkin kuulla, jopa läheisiltä ystäviltä samoja kokemuksia. Mutta miksi näistä ei kerrota, kun se sattuu omalle kohdalle. Se saattaisi vähän lievittää kun tietäisi, ettei todellakaan ole yksin asian kanssa.

Ehkä haluamme säästää kuulijan vaikealta tilanteelta ja kuulija ei halua möläyttää mitään hölmöä. Meillä on kuitenkin näiden tilanteiden varalle yksi suu ja kaksi korvaa. On helppo onnitella ystävää raskaudesta ja kysellä hänen vointiaan. On helpompi vaieta, vaikka tekisi mieli kysyä. Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka haluat, mutta et ole rohjennut kertoa mitä kuoren alla on.

Kipu.
Toinen asia, joka ihmetyttää on se, että vaikka raskaus olisi vasta alussa, pääsee kyllä päivystykseen tarkistamaan pieniäkin kiputiloja (ja pieni disclaimer, ettei tule väärinkäsityksiä - hyvä niin, mutta...). Mutta heti kun on tiedossa, että teknisesti et ole enää raskaana, sinulle sanotaan puhelimessa, että otapa vähän panadolia ja hyvää jatkoa. Toisaalta, en olisi kivuiltani edes päässyt päivystykseen ilman kantoapua. Yritin olla ylireagoimatta ja huolestuttamatta miestä, vaikka itsellä kävi kyllä pahimman kivun hetkellä, että olikohan tämä kaikki nyt tässä.

Kokemuksesta osasin odottaa kipua, mutta se yllätti silti. Olikohan synnytyksellä jotain tekemistä sen kansssa, että kohtu tiesi tehtävänsä. Henkinen kipu oireilee edelleen ajoittain. Tiedän kuitenkin, että mahdollinen onnellinen odotus saa sen kyllä katoamaan.

Ei ole kaikkein tavallisinta, että tuulimunaraskaus (tai keskeytynyt keskemeno) jatkuu näin pitkälle, mutta ei kovin harvinaistakaan. Sain sairaala-ajan viikon päähän, juhannustorstaille. "Keittiöbiologi"-äitini halusi tietää milloin ”se” olisi tullut itsestään ulos. Maanantaina kroppani päätti ottaa ohjat omaan käsiin. Soitin sairaalasta (kun vihdoin pääsimme tarkistamaan vahingot), että nytpä selvisi sekin. Olen kyllä jälkeenpäin iloinen, että luontoäiti hoiti homman himaan, kirjaimellisesti.

Kaikesta huolimatta, olen onnekas ja vieläpä erittäin toiveikas. Seuraavana päivänä Turun linnan pihalla otettu ja blogissakin julkaistu kuva herätti joidenkin kysymään onko minulla kaikki hyvin.

Ilmeisesti tämä kuori on liian läpinäkyvä.

Kommentit

  1. <3 Niin vaikea, mutta niin tärkeä avautuminen, joka varmasti koskettaa monia syvältä.
    Itsekin olen kokenut muutaman keskenmenon. Muutama ei ole edes oikea sana kuvaamaan niitä, koska jokainen niistä kolmesta on ollut odotettu ja sitten menetetty. Kaksi jo ennenkuin ehdin olla neuvolaankaan yhteydessä. Ne ovatkin ne, jotka ovat jääneet painamaan mieltä.. Saako niitä surra, kun ei tiedä varmasti onko sisällä ollutkaan kasvamassa elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyn kuvittelemaan tuntemuksesi ja pystyn käsittämään miksi juuri ne "pienimmät" ovat jääneet mieleen. Ja olen sitä mieltä, että kyllä niitäkin saa surra. Nämä ovat yleisiä juttuja ja tuntuu, että hoitohenkilökunta joskus unohtuu, että kuitenkin meille ainutlaatuisia tapahtumia.

      Poista
  2. Voi Sonja. <3 Itku tuli tätä lukiessa, oot tosi rohkea kun uskalsit avata sydäntäsi. Paljon, paljon voimia teille. Ja aihe on tosiaan kovin vaiettu, mutta yllättävän yleinen. :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora! Hyvin tässä nyt jaksellaan, ja suunta on tiukasti eteenpäin nou hätä. Etenkin nyt kun sain tämän asian sydämeltä pois. :)

      Poista
  3. Tahtoisin sanoa tähän kamalasti kaikkea, mutta en oikein osaa. Iso halaus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krisse, ei tarvitse sanoa mitään. Halusin vain herätellä ajatuksia. Kiitos ihanasta kommentista. <3

      Poista
  4. <3 <3 <3 Monta monta halia sinulle rakas ystävä <3 <3 <3

    Välillä kyllä mietin miten tämä maailma vielä 2000-luvulla on tälläinen, että vaikeista asioista tulisi vaieta. Itse en osaa sanoa millaista on kokea keskenmeno, koska en ole kokenut. Sureeko siinä jotain mitä ei ole ollutkaan vai sitä haavetta vai sitten sitä, että sisällä oli ihmisenalku. Meidän hautakiven tekijä sanoi, että hänen mielestään ihmisen elämä alkaa siitä kun ihminen saa alun. Minusta tämä oli jotenkin kauniisti sanottu, hänen mielestään ihminen on yhtä tärkeä huolimatta siitä missä elämän vaiheessa se kuolee. Ne sanat lohduttivat paljon kun joutui suunnittelemaan oman pienen vauvan hautakiveä, hänelle meidän vauvan hautakivi oli yhtä tärkeä kuin esimerkiksi satavuotiaan. Mielestäni on myös oikeus surra sitä pientä ihmisenalkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä hieno ajatus. <3 Ja tästä tulikin mieleeni, että me keskenmenon kokeneet mietimme, että saammeko surra, että oliko se pieni alku "ihminen". Ja tuntuukin käsittämättömältä, että sulle on joskus kyseenalaistettu sun surua. Mutta kuten sanoit, se on tämä maailma tällainen, että vain iloisista asioista puhutaan. Ja sitten surun hetkellä jää yksin.

      Vaikka me taidamme olla kyllä sieltä onnekkaimmasta päästä siinä suhteessa, että oli menetys sitten iso tai pieni niin meillä on ollut ystäviä tukena. <3

      Poista
  5. Hieno kirjoitus ja hyvä että kirjoitit. <3 Minulle kävi aika samalla tavoin muutama vuosi sitten. Ja minusta tuntui siltä että en olisi ollut oikeutettu suremaan koska siellä oli "vain se pussi". Lääkärikin oli hybin tyly "No näitä nyt sattuu". Silti, kyllähän minä surin mutta ehkä enemmän hiljaa ja yksin. Minulle se oli ihmisenalku 9 viikon ajan. Paljon jaksamista tunteiden käsittelyyn <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuntuu hyvältä saada hyviä kommentteja kun jännitti julkaista tämä. <3 Mulla kävi ehkä hieman toisinpäin kun tiesin ultraavan lääkärin, että hän on tyly kaikille, mutta osoittautuikin sitten aika sympaattiseksi ja ainakin koin, että hän ymmärsi miksi olin järkyttynyt. Olinhan itsekin (ainakin) toiveissani kantanut tosiaan sen alkuraskauden "vauvan alkua". Niin hassua kuin se onkin niin tuntuu, että oikeasti pystyin tämän "julkistamisen" kautta käsittelemään tämän itselleni selväksi. <3 Jaksamista sinnekin, näihin elämän haasteisiin.

      Poista
  6. Voi Sonja, miten koskettavasti ja hyvin kirjoitat tunteistasi. Olen hyvin pahoillani kokemastasi ja lähes sanatonkin, joten annan vain tiukan halauksen tätä kautta <3 Ihana olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ada! <3 Jotkut asiat jäsentyvät kameran linssin kautta ja jotkut asiat pitää puhua tai kirjoittaa pois. Oloni on helpottunut tällä hetkellä. Ihania lukijoita minulla!

      Poista
  7. Olet rohkea ja kirjoitat upeasti ja koskettavasti kipeästä asiasta. Ole ylpeä itsestäsi, uskalsit purkaa raskaan asian sanoiksi! <3 Toivottavasti se myös sinun kohdallasi tuo/toi jonkinlaisen "mielenrauhan". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Kyllä tämän tekstin uloskirjoittaminen on auttanut todella paljon aiheen käsittelyssä. :)

      Poista
  8. Voi että! <3 Tosi hienosti puit näitä asioita sanoiksi! Meille kävi vähän samoin.. Ja tunsin juuri niin, että en kehtaa itkeä menetystä, koska meillä oli jo yksi lapsi, ja jotkut kaverit kärsivät lapsettomuudesta. Sekin oli tuulimuna. Jouduin ottamaan lääkkeellisen keskeytyksen, koska se ei tullut itsestään ulos. Onneksi raskaus oli keskeytynyt sen verran aikaisessa vaiheessa, että tyhjentyvää ei ollut paljoa.. Silti se sattui, ja oli ihan todella omituinen kokemus. Otan samat pillerit suuhuni, mitä annetaan abortin tekevälle. Sitten odotan, milloin alkaa tapahtua, itken ja vuodan. Tosi omituista.. Sen jälkeen meni muutama kuukausi, ja saimme uuden mahdollisuuden, onneksi. Toivon samaa teille, ja paljon voimia sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mukava kuulla samanlaisia tarinoita, vaikka tosi ikäviähän nämä ovat. Sehän se on, että tokihan sitä on iloinen ja onnellinen siitä olemassa olevasta, mutta ei silti poista sitä kaipuuta toisesta. Ja sitä se nimenomaan on. Hyvin sanottu. Omituinen kokemus. Siis kuvailisin molempia tapahtumia juuri noin. Kiitos Katri! <3

      Poista
  9. Vähän jälkijunassa ennätän tähänkin kommentoida: halauksia ja rutistuksia! Muuta en osaa sanoakaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takaisin <3, kyllähän tämä koko ajan helpottaa. <3

      Poista
  10. Minulla on neljä lasta ja kaksi erilaista kokemusta keskenmenosta. Ennen kolmatta lasta oli aikainen keskenmeno ennen ensimmäistä neuvolaa. Minä sitä hetken surin, mies ei asiaa ehtinyt oikein ymmärtääkkään. Nyt neljännessä raskaudessa oli keskenmeno juuri ennen np-ultraa. Itkin ja vuosin yhden illan kotona. Seuraavana päivänä kävin lohduttomana lääkärissä. Tk:ssa ultrassa näkyi vauva ja sykkivä sydän! Selvisi, että olin odottanut hetken aikaa kaksosia. Raskautta varjosti pelko, että kai tämä vauva pysyy matkassa mukana. Pysyi. Ristiriitaista. Olemme onnellisia, kun saimme yhden lapsen kahden sijaan. Emme ehkä olisi jaksaneet kaksosia kolmen pienen lapsen jatkoksi....

    VastaaPoista
  11. ^Anteeksi vuodatus! Tekstisi vain sai minut ajattelemaan ja sormet villiintymään kännykän näppäimillä.. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui mikä tarina! Meni ihan kylmät väreet. Mutta varmasti aika sekaiset tunteet kun ei tiennyt, että olikin kaksi. Erikoinen ja toisaalta surullisella tavalla kaunis tarina myös lapselle kerrottavaksi sitten isompana. Ei haittaa ollenkaan tämmöinen vuodatus. Kiitos kun jaoit! <3

      Poista
  12. Tähän ihan pakko tulla vielä kommentoimaan, kun nyt sen vasta ''jaksoin'' lukea, tiesin jo etukäteen että kuivin silmin ei vältytä. Eikä vältytty. Itse viisi keskenmenoa kokeneena, kaikki ennen ensimmäisen kolmanneksen loppua, osa ennen neuvolaakin sattuneita, voin samaistua koko tekstiin. Melko vähän olen itse jaksanut avautua läheisille, ja pahinta tuona aikana kun niitä tuli, tuntui, että jatkuvalla syötöllä, oli tietämättömien ihmisten utelut ja kyselyt. Huh. Koin itsekin etten olisi saanut surra, tai siihen ei ollut ns mahdollisuutta, kun ympäriltä kuului niin paljon niitä parempia uutisia. En edelleenkään osaa suhtautua noihin keskenmenoihin oikein mitenkään. En tiedä mitä niistä ajatella tai saatika puhua muille. Onneksi minullakin on ihania ystäviä, jotka tukivat ja olivat vain hiljaa. Puhumiset ja lohduttavat sanat tuntui aina yhtä tyhjiltä ja jotenkin hassuilta. Ja mies, joka on ollut käsittämättömän ymmärtäväinen, vaikkei varmasti itse ole tajunnut yhdenkään raskauden edes alkaneen.

    Nyt raskauden loppumetreillä ollessa olen onnellinen, ja ajattelen, että tämä lapsi oli tarkoitettu meille nyt, muut ihmisen alut eivät. Täällä mää vetistelen, eihän nämä asiat kivoja ole. Halaus sulle, kohtalotoveri! <3

    Piti vielä sanomani, etten ole tarpeeksi urhea nimellä kommentoimaan, mutta ehkä arvaat kuka olen, kun sanon että tunnustuksen juuri sulta saanut, sisustusblogin kirjoittaja täällä hei!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä heti ajattelin, että nyt kirjoittaa joko ihan irl-tuttu tai sitten joku "tuttu" ja kiitos tuosta lopun vinkkauksesta.

      Kiitos kommentistasi, on se kummallista miksi se joskus menee niin ja miten ristiriitaista se suhtauminen siihen on. Ja joku tuolla yllä mainitsikin, että se on jotenkin todella omituinen tunne. Kuin olisi irti tästä maailmasta. Ensin on niin täynnä elämää ja kokee olevansa osa "sitä maagista raskaana olevien joukkoa" ja sitten yhtäkkiä ei kuulukaan mihinkään.

      Todellä tärkeää, että mies ymmärtää. Mulla myös äärimmäisen ymmärtäväinen mies, ja vähän jopa ihmettelen, että miten paljon ne myös häntä koskettavat. Se on lohduttavaa! Olet niin ihana ja teille on onni suotu! <3

      Poista
  13. Sonja <3 sä puet fiilikset sanoiksi niin hienosti.

    Omat kokemukset keskenmenosta ja kohdunulkoisesta raskaudesta on ennen toista lasta. Odotettu, toivottu raskaus ja sitten vuotoa. Neuvolasta ei kovin sympaattista vastaanottoa tullut, kohdunulkoisen kohdalla ei suostuttu antamaan lähetettä suoraan polille ultraan, vaan käskettiin terveyskeskuksen lääkärin kautta mennä, "jos nyt et malta odottaa että se vuoto lakkaa". Tämä oli mun mielestä jotenkin tylyä, varsinkin kun juuri edellisestä kierrosta oli takana keskenmeno. No pääsin kyllä ultraan; vatsaontelossa verta, mutta alkiota ei löydetty. Raskaushormoni hieman koholla, tätä seurattiin parin päivän välein viikon ajan kun laski hiukan liian hitaasti.

    Mulla nämä menetykset oli henkisesti rankempia kuin fyysisesti, koska tapahtuivat niin aikaisilla viikoilla. Myöhemmin olen sitä miettinyt että mitä lopulta surin; omaa kokemaani "huonoutta", kun kroppa ei toiminutkaan niinkuin pitää vai sitä, että kaikilla muilla tuntui asia onnistuvan niin paljon "helpommin" kuin meillä. Katkeruus oli läsnä voimakkaasti ja itku tuli kavereiden vauvauutisista väkisin. Saatika silloin, kun eräs melko läheinen henkilö sanoi että "eihän se nyt niin paljon harmita, kun ei ollut ensimmäinen raskaus". WTF?!?!?! Miten kukaan voi sanoa miltä musta tuntuu tai saa tuntua. Siitä loukkaannuin silloin, aika isosti.

    Toki nämä koetut fiilikset jäi taakse kun se neljäs raskaus sitten sujuikin hyvin loppuun asti. Mutta pelko oli läsnä alussa aika pitkään. Sitä helpotti kyllä, kun pääsin alkuraskauden ultraan vkolla 6+5 ja ultrannut lääkäri kevensi tunnelmaa sanomalla, että aikana ennen ultraa sanottiin sykkeen löydyttyä, että seuraava ongelma on, mistä saa lapselle kunnallisen hoitopaikan :D

    Tsemppiä Sonja koko teidän perheelle. Ja se vielä, että sekundäärinen lapsettomuus tekee ja saa tehdä kipeää. Tunteisiimme meillä kaikilla on oikeus <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti