Sankarivanhemmat

Blogeissa kuohuu tällä hetkellä erilaiset kasvatusasiat ja telkustakin alkaa Äitien sota. Ihan pelottaa ajatellakin mitä tästä vielä tulee. Vaikka paljon olen pohtinut äitiysasioita blogissakin, niin harvemmin olen ottanut kantaa mihinkään kasvatukseen liittyviin asioihin. Kotona pohdimme vanhempien kesken aina uuden tilanteen tullessa, että miten toimitaan. Usein tilanne on niin nopeasti edessä, että pitää improvisoida.

Toisinaan peilaan omia lapsuuden kokemuksia ja toisinaan nimenomaan pyrin välttämään virheen toistamista. Vaikka ei kyllä heti nyt tule sellaista edes mieleen. Joskus jokin asia tuntuu lipuvan sivuraiteille ja sitten pohditaan taas, että miten pääsemme back on track. Mikäli nettipalstoja, Facebookia ja blogeja on uskominen, kasvatusasiat tuntuvat olevan monelle todella sydämen asioita. Tästäkin voi tietysti vääntää vaikka ja mitä, mutta minulle ne ovat aika neutraali asia. Ei siis vähäpätöinen, vaan en koe tarvetta kertoa saati valistaa muita meidän perheen tavoilla. Jos jokin asia kummastuttaa jotakuta, niin mielelläni keskustelen miksi teemme niin, koska voi olla, että en ole edes osannut ajatella asiaa joltain toiselta kantilta.



Poimin tietysti vaikutteita ystäviltäni, vanhemmiltani, neuvolasta ja netistä - mistä milloinkin. Ja sitten sovellamme taas niitä omaan arkeen. Tietysti pohdin ja peilaan omaa käyttäytymistäni vanhempana muihin. Kuten annanko lapsen katsoa liikaa telkkaria verrattuna muihin? Toisaalta, enhän voi koskaan tietää totuutta toisen perheen takana, joten parempi loppupeleissä kuitenkin luottaa omaan arvostelukykyynsä.

Me ollaan yllättävän erilaisia miehen kanssa kasvattajina, mutta se on juuri meidän vahvuus. Meillä vallitsee usein Hyvä poliisi, paha poliisi -asetelma. Ja itseasiassa kun sanon, että minä olen liian usein se hyvä poliisi, enkä tunne siitä kovin suurta ylpeyttä. Mieluummin ottaisin sen auktoriteetin aseman. Sen, että ei tarvitsisi edes olla paha, ollakseen paha.

Olenkohan täällä kirjoittanut siitä, kun isänsä uhkaili poikaa sanomalla "Jos vielä jatkat, niin äiti suuttuu..." Lapsi katsoi hetken hämmästyneenä ensin isäänsä, sitten minua, taas isäänsä ja kysyi silmät uteliaan suurina, ehkä jopa hieman liian innokkaalla äänellä: "Mitäs sit? Mitä sit tapahtuu?"

Kyllä minä tarvittaessa suutun, mutta ehkä se ei ole ollut tarpeeksi johdonmukaista. Annan helposti tietyissä tilanteissa periksi. (Nämä perinteiset karkkihyllykeissit eivät muuten kuulu niihin.) Jos lapsi ei viitsi pukea itse, minä puen, jotta pääsemme ovesta ulos hikoilematta. Jos lapsi tahtoo vielä toisen töräyksen ketsuppia, jo valmiiksi samassa sokeriliemessä uivien makaronien päälle, niin menkööt jos se saa hänet syömään. Tai jos menin portaat liian nopeasti ja lapsi päättääkin, että minun pitää kiivetä takaisin samalle tasanteelle, niin kiroan hetken mielessäni ja otan ne askeleet taaksepäin, jotta pääsisimme vielä eteenpäinkin.

Kuitenkin meillä kasvatetaan hyvin tasapuolisesti. Joskus sitä ollaan niin mammanpoikaa ja joskus taas onkin "kaksi poikaa ja tyttö". Lapset ovat fiksuja, oppivat nopeasti tietämään missä joku antaa periksi, on se sitten isi, äiti, mummi tai päivähoitaja. Monessa asiassa palvelen liikaa, vaikka tiedän hänen osaavan. Luotan kuitenkin siihen, että iän karttuessa ja esimerkiksi vauvan tullessa osaksi arkea, nekin jäävät itsestään pois.

Vuosi sitten pojalla oli vielä vahva uhma ja usko omaan vanhemmuuteen oli koetuksella. Nyt kun se pahin tahtotila on tasaantunut, huomaan olevani monestikin ylpeä "saavutuksistamme" äitinä ja isänä. Olemme tehneet ainakin joskus jotain oikein. Oman elämämme sankarivanhemmat.


P.s. Yksi ehdottomista lempisarjoistani Modern Family pyöri koneen ruudulla viidennen kerran. Kumpia sieltä löytyy, hyviksiä vai pahiksia vai vaihtuuko teilläkin osat joskus lennossa?


Kommentit

  1. Hyvä ja aina niin mielenkiintoinen aihe - vanhemmuus meinaa. Meitä on moneksi ja niin pitää ollakin! Minuakin ihmetyttää se, että miten mediassa tällä hetkellä herkutellaa ko. aiheella. Tuntuu siltä, että tässä jokaisen vanhemman (etenkin äidin) pitäisi asettua johonkin muottiin. Miksei voisi olla vähän jokaista äitiyden sorttia (ekoäitiä, uraäitiä, kotiäitiä yms..)?

    Me ollaan miehen kanssa tosi samoilla linjoilla etenkin rajojen suhteen. Meidän ei ole oikeastaan tarvinnut käydä vielä yhtään keskustelua siitä, että mikä on sallittua ja mikä ei. Toinen jatkaa sulavasti siitä mihin toinen on jäänyt ja toinen toistaan tukien hoituu meidän arki.Tietysti välillä tulee ristiriitoja, mutta ei oikeastaan rajojen suhteen, vain johinkin muihin kotiasioihin liittyen. En tiedä voiko yhteinen linjanveto johtua siitä, että tapasimme aikoinaan samassa työpaikassa, jossa työskennellään kasvatusasioiden äärellä.. Niin, tosin vuosien lastensuojelu- ja kasvatusalan koulutus ja työelämä ei valmista yhtään omien lasten kasvattamiseen, joten ihan yhtä ulapalla täällä varmasti ollaan kuin missä tahansa muussa perheessä. :D Paitsi ehkä raivareihin, joita on tullut nähtyä laitoksessa liiankin paljon.

    Miellä oikeastaan molemmat on välillä niitä pahiksia. Minä tosin olen ehkä se "tylsempi" vanhempi. Ihailen suunnattomasti sitä, kuinka mies pystyy aidosti heittäytymään lapsen leikkiin. Minä olen mielummin se pullantuoksuinen äiti, joka ottaa lapsia mielellään mukaan kotiaskareisiin (okei, en aina edes niin mielellään). En tykkää leikkimisestä ja olen hyväksynyt sen. Jutella kyllä jaksaisin, hamaan tappiin asti. :)

    Onneksi meitä on moneksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maru kommentista! <3 Pakko heti korjata, että ei meillä siis ristiriitoja ole vaikka aluksi olisimme eri kantilla ja aina kompataan kun toinen sanoo lapselle jotain. Meidän erilaiset perhetaustat ehkä vaikuttavat ja sitten kun keskustellaan niin aina jompikumpi saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen, "aivan voihan sen näinkin tehdä". Me ollaan seurusteltu miehen kanssa teineistä saakka ja ehkä siksi tunnetaan toisemme niin hyvin, että vaikka alkuperäinen ratkaisu olisi ollut toisella erilainen niin silti osataan samalla tavoin kuin teillä, toinen jatkaa siitä mihin toinen jäi.

      Olen ihan samaa mieltä tuosta muotista. Ja ehkä vielä hieman pidemmälle vietynä, eli miksi pitäisi olla edes ekoäiti ja uraäiti. Eikö niiden sekoitus olisi jopa vielä "parempi".

      Kasvatusalalta varmasti saa vinkkejä, mutta uskon sen täysin, että omien lasten kasvattaminen on sitten taas asia erikseen. Mä myös kuulun niihin, jotka ei leiki (legoja voin rakentaa). Mutta toisaalta paljon kokkaillaan, pelataan, piirretään tai sitten tosiaan ihan vain jutellaan pojan kanssa.

      Nimenomaan, mustakin se on vain hyvä juttu!

      Poista

Lähetä kommentti