arkirealismi

Arkiruokailun ytimessä

huhtikuuta 29, 2015

Yksi asia on käynyt selväksi jo tässä äitiysvapaan alkuviikoilla. Yksi isommista rooleista on toimia ruoanlaittajana. Tai miten ihmeessä se tuntuu jo kolmihenkisessä perheessä suurtalouskokin pestiltä? Lapsena rakastin tehdä kuraveteen keitoksia, joihin heitettiin mitä sattui käsien ulottuvilla olemaan. Samat ainekset, mutta nimi vain oli eri, tai toisinpäin. Ja tätä samaa kaavaa olen pyrkinyt noudattamaan edelleen. En käytä reseptejä vaan teen fiiliksen mukaan. Joskus onnistuu, joskus ei.

Arkiruoat toistavat samaa oravanpyörää, mikä on toisaalta aika helppoa. Se alkaa aina siitä makaronilaatikosta. Joskus se silti vain iskee. Mitä me tänään syötäisiin? Eräs maanantaina olimme poitsun kanssa arkiruokailun ytimessä, kun tein elämäni ensimmäistä kertaa makkarakastiketta. (Kuvaamisen jälkeen mietin, että otinko mä just kuvan makkarakastikkeesta? Ja heti sen jälkeen mietin, että tää ei kyllä edes näytä makkarakastikkeelta - mutta maistui kyllä.) Meillä ei ole syöty ruskeaa kastiketta eikä liioin makkaraa vuosikausiin, satunnaisia kesän grillimakkaroita lukuunottamatta. 



E on ollut jo pidempään huono syömään. Siis kotona, päiväkodissa kyllä maistuu, jopa ne, ah niin kamalat tomaatit! Muutenkin tuntuu, että tosi usein siellä tarjotaan lapsen "lempiruokaa", mutta kun kysyn, että mitä se oli niin "Emmätiä." Mutta osaa se yllättääkin. Toisinaan hän viettää sellaisia tankkauspäiviä. Ensin syödään pari lautasellista ruokaa, sitten kaksi ruisleipää ja omena ja vielä pitäisi keksiä kaapista jotain tarjottavaa. Mikä kultainen keskitie? 

Lapselle kelpaa yllättävän huonosti pikaruoka. Ja jopa kotona tehty pitsa. Parhaiten uppoaa juuri nämä kaikista perinteisimmät kotiruoat. Perunamuusi, uunilohi, makaroni ja jauheliha ketsupilla. Kyl te tiiätte. Mutta silti makkarakastikkeen menekki yllätti tämän mutsin täysin. Koska ruokailu on välillä sellaista neuvottelua, tarjoamista, tinkimistä ja haarukallisten laskemista, niin spontaanit kehut ruoan mausta ovat jääneet vähemmälle. Nyt oli kuulemma niin hyvää. Jes! Jos se kerran kelpaa, niin ehkä pitää taas kerran heittää yksi periaate roskiin ja laittaa se makkarapaketti ostoskoriin toistekin.



Seuraavana päivänä lapsonen oli nauttimassa taas "lempiruokiaan" päiväkodissa ja äiskäkin sai omaansa. Wok-vihannekset pakkasesta pannulle, kylkeen täysjyvänuudelit  ja vähän liian kuivaa kanaa.

Ja sit taas maistuu makaronilaatikko...

DIY

Viime hetken vappuasu

huhtikuuta 27, 2015

Monissa kerhoissa ja päiväkodeissa vietetään tällä viikolla vapun kunniaksi naamiaisia. Kuulutko meikämammoihin, jotka unohtavat helposti nämä karkelot, etenkin sen asupuolen? Tässäpä tässä viime hetken helppo, nopea ja edullinen naamiaisasu! Menee täydestä tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille.

Viime hetken naamiaisasun toteuttamiseen tarvitaan kaksi samanväristä t-paitaa, joista ainakin toisen olisi hyvä olla pitkähihainen. (Halutessa tietysti myös samanväriset housut.) Kuvat ja printitkään eivät haittaa, koska paidat voi aina kääntää väärinpäin. Ja jo viidessä minuutissa lopputuloksena syntyy todella katu-uskottava ninjahahmo!



Meille hiippaili kerran upea pieni ninja t-paitaviritelmä päässään, joten harmillisesti en voi kunniaa tästä hauskasta ja nopeasta ideasta itselleni kokonaan ottaa. Asu toimii hyvin pelkällä päähineellä, vai mikä maski tuo onkaan, mutta me veimme asua askeleen eteenpäin ja lisäsimme vielä ninjavyön ja taistelukepin. (Aseeksi käyvät tietysti myös esimerkiksi miekka tai sapeli, mikäli sellaisia lelulaatikosta löytyy). Maskin lisäksi tarvitset siis paksua narua (tai pitkän huivin) sekä pahviputken (tai vastaavan itserakennetun putkilon).

Sen lisäksi, että en varmaankaan ole ainoa äiti, joka on muistanut naamiaiset tai muut rooliasut vasta viime minuutilla, tuskinpa olen ainoa äiti tahi ylipäänsä nainen, joka säästää kaikenlaisia pahviasioita ja naruja, koska niille tulee kuitenkin tarvetta ennemmin tai myöhemmin. (Kotiin muistutus, että näin tämäkin taas kerran todistettiin, että ei ne turhaan meidän kaappeja täytä.)

Yksi meidän poitsun ja tämän (ninja)kaverin "in"-jutuista tällä hetkellä on Lego Ninjagot. Kuvissa seikkailevat punainen ja musta Ninjago eli Tuli ja Maa. Tietenkin!







Ninjamaskin "asennus" 


Pue väärinpäin käännettyä paita (jos se on siis printtipaita, kuten meillä, jotta printti ei tule näkyville) kuten pukisit normaalisti lapsen päälle, pesulappu niskan puolella. Jätä paidan kaulus nenän päälle. Nosta selkäpuolelta paidan helma pään päälle, otsalle asti. Solmi hihat takaraivolle ja asettele etuosaa niin, että vain silmät jäävät näkyville.

Ja mikä tärkeintä kun asu on valmis...juokse nopeasti pakoon!






P.s. Eikä tämän toteuttamiseen sitä paitsi edes tarvita niitä naamiaisia. Sadepäivän tylsä hetkikin muuttuu astetta jännittävämmäksi, kun kotona alkaa hiippailla pieni ninja.

arkirealismi

Tulihan se maanantai

huhtikuuta 27, 2015

E on pääasiassa kaksi päivää viikossa päiväkodissa, käytännössä ei ole vielä päässyt toteutumaan kun meillä on sairasteltu tässä kuussa aika paljon. Vaikka yhdessäoloa ei voikaan varastoida, olen silti yrittänyt vapaapäivinä tankata läheisyyttä niin itselleni kuin pojallekin. Nyt vielä kun jakamattoman huomion antaminen on mahdollista.

Tänään oli toiminnan täyteinen maanantai. Hyvä maanantai - harvinainen lajissaan siis. Vaikka olenkin ryhtynyt aamuihmiseksi, olisihan se aika hc, jos olisin vielä maanantai-ihminenkin. Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme perhekerhoon, jossa nähtiin paljon ystäviä. Vietettiin naamiaisia ja askarreltiin yhdessä vappuhattu. Sitten huinittiin hetki kaupassa, haettiin lounastarvikkeita ja tehtiin plussakorttiöytö. Kotona jatkettiin vielä naamiaisteemalla ja suunniteltiin kaverilta kopsatun idean pohjalta pika-asu vapun naamiaiskekkereihin. (DIY-vinkki täällä!)



Citymarketista tehty löytö oli Lego Cityn poliisirekka. 19,90e. Sen verran kustansi "Sä oot äiti, niin kiva äiti. Paras!" -hihkaisut ja maailman levein hymy. Meillä oli tosi hauska iltapäivä, hyvän aamupäivän jatkoksi. Pidän itsekin pikkulegojen rakentelusta ja ihastelen legosuunnittelijoiden mielikuvitusta ja yksityiskohtaista suunnittelua. Aika meni hujauksessa, vaikka lopussa olikin jo sormet melkein verillä ja selkä kipeänä kun olin istunut huonossa asennossa. 



Kaksi tuntia siihen meni. 

Ja alle kaksi minuuttia sitä kesti.




I rest my case.

höpöt

Raskaustesti

huhtikuuta 25, 2015

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Jotta nyt vielä varmistutaan, että raskaana tässä ollaan oltu eikä muuten vain kerrytelty kiloja, niin teenkin nyt Vauva-lehden raskaustestin. Kuten konseptiin kuuluu, niin alkuun knoppitietona kerrottakoon, että tänään on rv 39+0, painoa on tullut reipas 10 kiloa, nukun vaihtelevasti joko hyvin tai hyvin huonosti. Vauvaa olemme kutsuneet nimellä Pesonen tai Pesola. 

Olen nähnyt erikoisia unia.
Olen nähnyt. Mutta en mitään normaalierikoisesta poikkeavaa.

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Yllättävän odotettu tieto, vaikka vaihtoehtoja olikin vain kaksi. Halusimme tietää ensimmäisestäkin, vaikka ei se maailmaa kaataisi, jos ultrassa ei varmuutta asialle saisikaan. Mutta toisen kohdalla tarve hieman vielä korostui ja rakenneultran jälkeen olikin luontevaa puhua esikoiselle konkreettisesti pikkuveljestä.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Alussa kuvasin vatsaa ahkerasti puhelimella ja välitin kuvat ystävälle. Kato mun ihanaa vauvavatsaa! Ja vastauksena tuli jotain ihmeellisiä kysymysmerkkejä ja "No joo, onhan siinä jotain...kai." Alkuhuuman jälkeen se sitten hieman unohtui, kunnes taas loppupuolella olen kunnostaunut ja nyt kiusaan ystäviä "Onks tää sun mielestä laskeutunut?"-kysymyksillä, kuvien kera.

"??? Noo, onhan se joo. Varmaan. Ehkä."


Salasin raskauden töissä mahdollisimman pitkään.
Siihen nähden, että ensimmäiset viikot kuluivat pönttöä halaillen ensin yöllä, sitten aamulla, töihin mennessä parkkihallissa ja vielä työpaikan vessassa, ennen kuin pokkana astelin työpisteelle, sain hyvin pidettyä salassa. Riskiviikkojen ja ultran jälkeen uskalsin sitten paljastaa. Pomolle kuitenkin kerroin jo alkumetreillä juuri tuon huonovointisuuden takia.

Itkeskelen katsoessani televisiota.
Ensimmäisen raskauden jäärouvasta ei ole tietoakaan. Nyt on saanut märistä silmät päästä vähän väliä ja sitten kun hanat on auki, niin ne myös on. "Mitä sä nyt taas itket?" ...Ei taas...sniif...kun vielä. Loppuraskaudessa kävimme elokuvissa, sellainen turvallisen överi toimintapätkä kuin Fast & Furious. Virhe! Reilu kaksi tuntia tribuuttia Paul Walkerille ja leffan jälkeen jäi repiä tukkaa naaman eteen, että kehtasi poistua teatterista.



Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Oi kyllä! Lapin lomareissuun lähtiessä sain tehdä tosissani töitä, etten romahtanut kun me menimme pojan kanssa lentokoneella ja mies autolla. Olin varma, että jotain kamalaa tapahtuu kun perhe matkustaa erillään. Toisaalta tällä raskausdementialla minä en ole varsinaisesti se, jonka pitäisi huolehtia, vaan ehkä muiden minun puolestani... Mutta ei mielellään sen lapsen, joka on kyllä auliisti muistanut muistuttaa kauppakeskuksen leikkipaikalla, että "Sit kun lähdetään, niin muista ottaa mut mukaan." Tai, että "Äiti, nostaisitko sun housuja, ne loikkuu."

Hyvä äti on kotona pitkään.
Tylsän diplomaattinen vastaus. Pääasia, että koko perheellä on hyvä olla. Esikoisen kohdalla palasin opiskelemaan hänen ollessa 1v 3kk ja tällä kertaa toivoisin voivani olla kotona kauemmin. Aika näyttää millainen ratkaisu sopii meidän perheellä tällä kertaa. Ainakin odotan vanhempainvapaata kahden lapsen kanssa innolla. Mukavaa, että on esikoinen juttukaverina päivisin.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Tikittäväksi aikapommiksi kyllä. Varsinaista raskauden hehkua ei ole paljon näkynyt. Vaikka toisaalta tässä loppuraskauden haikeudessa näytän mielestäni kivalta pyöreän vatsani kanssa. Kiloja on kertynyt, mutta en ole niistä murheissani. Niiden lähdönhetki koittaa vielä.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Mummoille olen antanut mielelläni vaikka vähän etumatkaakin, mutta nuorempien ja vetreämpien kanssa on pitänyt ottaa pientä kisaa kuka ylittää tien ensin. Harmi, etteivät ne nähneet minun vatsaa talvitakin alta, ja onneksi eivät nähneet voitonriemuista virnettä naamallani.

Minulla on intohimoja ja inhokkeja.
Perinteinen suola ja makea maistuu vuorotellen. Ja yhtä hyvin kuin ennenkin. Olipa kyse sitten hapankorpuista suolakurkulla tai siirapista suoraan purkista. Keskiraskaudessa en voinut sietää kylmiä ruokia. Tavaksi tullut lounassalaatti oli vaihdettava muihin eväisiin.

Tiedän miten haluan synnyttää.
Tiedän miten EN halua synnyttää - yhtä kivuliaasti kuin viimeksi. Toki olen valmistautunut kipuun, mutta joku roti. Toisaalta minulla on jokin täysin järjenvastainen pelko epiduraalipiikkiä kohtaan, vaikka viimeksi suurin traumojen aiheuttaja olikin se, että en kivunlievitystä saanut. Mutta onneksi olen nainen, ja vieläpä raskaana, joten voin siis aina muuttaa mieltäni. Ja varmasti muutankin. Monesti.

P.s. Täällä on nyt aika voimakkaasti raskauspainotteisia postauksia, mutta voin lohduttaa, että kyllä nekin joskus loppuvat!

Blogirinki

Neljävuotias keijukriitikko (sis. arvonnan)

huhtikuuta 24, 2015





Meillä katsotaan paljon elokuvia. Niin meidän aikuisten kesken kuin sitten lapsenkin kanssa. Moni lauantai-ilta menee samalla kaavalla. Tehdään yhdessä jotain simppeliä ruokaa, saunotaan, jonka jälkeen katsotaan perheleffa ja herkutellaan. Elokuva on yleensä joko viihdepalvelun kautta vuokrattu, kaupasta ostettu DVD, kanavapaketin viihdepalvelun kautta vuokrattu, Netflixistä tai ohjelmakirjastosta löydetty tai kaverilta lainattu. Meille ostetut lasten DVD:t ovat käytännössä aina Muumeja tai Disneyn klassikkoita.

Kuvittelen, että lapsi saa meillä ruutuaikaa, jotenkin "normaalia" enemmän. Kuitenkin kun kuuntelen äitiystävien mietteitä, niin aika samanlaista se taitaa silti olla. En pidä sitä pahana, niin kauan kuin lapsi touhuaa paljon muutakin. (Vaikka myönnän, että viime päivinä on oma jaksaminen viihdyttämisen  ja leikkiin rohkaisemisen suhteen on ollut aika alhaalla ja se iPad on löytynyt lapsen kädestä useammin.)

Olen tietyllä tavalla itse tv:n kasvatti. Sori vaan äiti! Vaikka muistan toki lapsuudesta paljon muutakin, kuten niitä perinteisiä pihaleikkejä naapurinlasten kanssa (naapuriin muuten fillaroitiin tai juostiin peltojen poikki). Mutta yksiä vahvimpia lapsuusmuistoja ovat juuri ne Muumit ja elokuvista erityisesti Leijonakuningas. Katsoin niitä aina uudelleen ja uudelleen, nauhoitetut Muumi-kasetit ihan puhki asti. Elokuvat katsottiin tietenkin kotona VHS:ltä. Ensimmäiset oikeat elokuvateatterimuistoni kun ovat vasta ala-asteen ylimmiltä luokilta. Edelleen muuten Leijonakuningas itkettää ja naurattaa, ja samalla palaan myös siihen hetkeen kun ensimmäisen kerran sen näin.





Saimme yhteistyössä Blogiringin ja Disneyn kanssa Helinä-Keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -elokuvan katsottavaksi. Elokuvan DVD ja Blu-ray julkaistaan tänään (24.4.2015).  katsottavaksi ennakkoon. Mikä-mikä-hirvion arvoitus on jo kuudes Helinä-keiju-elokuvien sarjassa, mutta meille tämä oli lajinsa ensimmäinen. En ole itse tuntenut mitään varsinaista vetovoimaa tätä elokuva-sarjaa kohtaa ja ehkä hieman stereotyyppisesti olen ajatellut, ettei se kiinnosta myöskään poikaa. Joskus harvoin pääsee kuitenkin sellainen lipsahdus tapahtumaan, että äitikin voi olla väärässä.





Sen perinteisen lauantaikombon - pitsa, sauna ja leffa sekä poikkeuksellisesti tällä kertaa vähän runsaammat herkut - jälkeen kysyin mielipidettä elokuvasta. Ensimmäinen vastakysymys oli, että saako heti katsoa uudestaan. (Ei saa.) Jos lapselta haluaa vastauksesi muutakin kuin "emmätiäsanosä", niin pitäisi välttää avoimia kysymyksiä. Niinpä keijukritiikkimme meni näin:

- No oliko hyvä leffa?
- Oli.
- Katsoisit siis uudestaankin?
- Joo.
- Oliko se hauska?
- Oli.
- Oliko se pelottava?
- Vähän.
- Oliko liian pelottava?
- Ei. 
...mä syön vielä poppaleita?

Siinäpä ne tärkeimmät. Äidin mielestä elokuva oli viihdyttävä ja tuntui juuri sopivan pituiselta. Oli ihan kiinnostavaa jännitellä, että miten arvoitus ratkeaa, vaikka se pääpiirteissään olikin helposti aikuisen logiikalla arvattavissa. Elokuva oli jotenkin jaksomainen, kuin tv-sarjan osa, siinä mielessä huomasi, että kuuluu johonkin elokuvasarjaan. Kuitenkin sillä erotuksella, että muita sarjan elokuvia näkemättä pääsi hyvin kärryille, vaikka Helinä-keijua lukuunottamatta keijuhahmot olivatkin meille ihan uusia tuttavuuksia. Tämän innoittamana voisimme hyvin katsoa muitakin Helinä-keiju-elokuvia.


Helinä-keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus


Taitava eläintenhoitajakeiju Fawn ystävystyy valtavan, mystisen otuksen kanssa, jonka nimi on Mikä-mikä-hirviö. Helinä ja muut keijut eivät ole yhtä varmoja siitä, kuuluuko tämä pelottava otus Keijupoukamaan, he lähettävät Vartijakeijut ottamaan hirviön kiinni. Fawnin täytyy tehdä kaikkensa saadakseen muut keijut luottamaan uuteen, mystiseen ystäväänsä ja pelastamaan sen. Suomenkielisissä äänirooleissa kuullaan muun muassa Maria Ylipää (Fawn), Paula Vesala (Helinä), Amira Khalifa (Nix), Johanna Kurkela (Iridessa/Kertoja) sekä Pamela Tola (Rosetta). Elokuva on saanut ensi-iltansa joulukuussa 2014.

 

Niin ja se arvonta!


Mikäli jaksoit lukea postauksen tänne saakka, niin voit osallistua arvontaan, jossa voit voittaa Helinä-keiju-tuotepaketin. Palkintopakettiin kuuluvat:

  • Disneyn Helinä-keiju ja Merirosvokeiju -kirja
  • Disney Fairies -avaimenperäkynä (x2)
  • Helinä-keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -juliste (50x70 cm)
Osallistu arvontaan vastaamalla kommenttiboksiin, millainen on sinun lapsuuden elokuvamuistosi? Osallistumisaikaa on torstaihin 30.4.2015 klo 24 saakka. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. (Muista laittaa kommentin yhteyteen nimimerkki ja sähköpostiosoite.)


Yhteistyössä Blogirinki ja  Disney

koti

Sulle ei kelpaa mikään

huhtikuuta 23, 2015

House Doctorin kori pitää purkit ja sipulit ojennuksessa keittiön pöydällä. Mutta mikä talotohtori pitäisi ajatukset koossa? Asunnon metsästäminen vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä paranisi turhia hötkyillä. Mutta lähes 1,5 vuoden etsintä jo alkaa turhauttaa. Sen huomasin viimeistään eilen kun R tuhahti mulle, että "Höh, sulle ei kans kelpaa mikään". Ei kelpaakaan. Mitkään huonot. Olen hyvin vahvasti intuitioon pohjautuva ihminen. Vaikka toisaalta pohdin aina kaiken lattiasta kattoon ja postilaatikolta pihan perälle ja takaisin. Tiettyjen kriteerien on oltava kohdallaan, mutta myös se jokin tietty tunne pitää myös löytyä. Mun pitää pystyä heti näkemään itseni siinä kodissa.




Siinä missä toiselle riittää sauna, autokatos ja grilli, ja näistäkin vain ensimmäinen on vaikea saada taloon jälkeen päin, niin kyllä minun listani on kieltämättä aika paljon turhauttavampi. Yksitasoinen talo, kodinhoitohuone, josta kulku ulos, avara keittiö, kiva pihapiiri, hyvä pohjaratkaisu, valoisa koti ja vieläpä vähäisellä remonttitarpeella. Haluaisin valita myös naapuritkin.

Onhan nämä kriteerit sitten kuitenkin yhteisesti suunniteltu ja sumplittu, että mitkä ne meidän perheen tarpeet ovat. Toinen on vain hieman lepsumpi näissä. Minun arkeni keskittyy lähitulevaisuudessa nimenomaan siihen kotiin ja pihapiiriin, joten sen merkitys korostuu entisestään. Tosin tällä vauhdilla olen jo palannut työelämään ja lapsetkin pian yliopistossa ennen kuin talo löytyy. Voinpahan ainakin sitten vaihtaa kriteerejä. Hyvät kulkuyhteydet, kattohuoneisto, merinäköala, mitänäitänyton.



On yllättävän rankkaa ravata asuntonäytöissä. Ja tarjouksen hylkäämistäkin ärsyttävämpää on se jos valikoimaan ei tule edes potentiaalista vaihtoehtoa. Toivo hiipuu. Olen alusta asti pitänyt meidän väliaikaisasunnosta, mutta jostain syystä nyt näen vain ne huonot puolet. Edessä häämöttävä kesä on saanut malttamattomaksi. Oma takapiha olisi lasten kanssa ihan unelma. Tuo maahan upotettu parveke, johon tuuli pöllyttää hiekkaa, ei anna sitä samaa fiilistä kuin oman pihan terassi. Toisaalta, kesäfiilistä voisi nostattaa viemällä juhannukseen mennessä tuon joulukuusen parvekkeelta pois.

Olemme ehtineet miettiä useita eri asumisen vaihtoehtoja. Kerrostaloasunnosta, rivitalo-osakkeeseen ja räjäytysvalmiista rintamamiestalosta uuden rakentamiseen. Laajentaneet aluetta, sitten taas rajanneet, ja taas pohdittu uudelleen - jos sittenkin vaikka tuo?

Mjääh. Liian punainen.

kuvapostaus

Viralliset raskauskuvat

huhtikuuta 21, 2015

Ei tullut tuplasynttäreitä. Tai nyt mä ainakin jo toivon niin, ettei mitään syöksyä enää tule tämän päivän puolelle. Vaikka tuo sairaalan päivystyksen ovi onkin ihan kulman takana, niin voisi silti olla tekemistä, että ehdittäisiin sinne synnärille saakka. Hyvä näin. Äiti, joka on myös ikuinen lapsi, saa täten pitää oman syntymäpäivänsä. (Oikeasti en odottanut vielä tähän viikkoon lainkaan syntyväksi. Odotus on mennyt huisin nopeaan, joskin on myönnettävä, että kummasti tässä loppua kohden nämäkin päivät hidastuvat.)

Vauva oli siis aikalailla lahjatoive numero yksi (ihan vaan koska se olisi ollut kivaa, ja myös aika ironinen tapa viettää omaa syntymäpäivää), mutta sen toimituksen viivästyessä voin esitellä Jennin antaman lahjan eli viralliset ja torelliset raskauskuvat. Koska mun synttäripäivä on luonnollisesti keväinen ja kaunis, niin tänään oli oiva päivä käydä kuvaamassa masua. Onneksi vielä oli mitä kuvata!

Raskauskuvat kannattaa yleensä otattaa raskausviikoilla 34-37, jolloin on jo pyöreä masu, mutta ei vielä kovin suurta riskiä, että kuvat jäisi ikuistamatta. Vaikka toisaalta loppuvaiheilla kun katsoo itseään peilistä, niin suloisia ovat ne ihanat pienet "puolivälimasutkin". Joten ei mikään tietenkään estä menemästä kuvaukseen jo aiemmassakin vaiheessa. Vaikka tämä omanikaan ei mikään jättivatsa ole, niin oman voinnin kannalta kuitenkin hehkuvampaa aikaa olivat ne viikot 20-30.

Kuvasimme Turun linnan ympäristössä, joka osoittautui varsin onnistuneeksi valinnaksi. Näyttäisin varmaan aika paljon isommalta jotain minimökkiä vasten kuin massiivista kivilinnaa. Haha!











Mää tykkään! Ja kiva myös saada kunnon kuvat, kun tämän vatsan kasvun ikuistaminen on jäänyt kyllä valitettavasti aika vähiin. Vaikka hieman kriiseilen vatsasta luopumista, niin toisaalta myös kaipaan sitä "omaa" kroppaa.

Mutta vaikka itse sanonkin, niin onhan tuo pallo nyt aika liikkis. <3 (Kääk, nyt tulee itku.)


P.s. Mikäli etsit lapsikuvaajaa Turun seudulta, niin lämpimästi (ja myönnän, hieman puolueellisesti) suosittelen Jenniä. Kuvagallerian löytääpi täältä.

juhlat

Hattarapäivä

huhtikuuta 20, 2015

Kuvapostaus eilisistä juhlista. Pieni suloinen tyttö sai näköisensä kauniin nimen. Ihanat ja rennot juhlat. Tilaisuuden alussa näytettiin miten tehdään ääntä maailmaan, kunnes pöheli kummitäti viimein hoksasi jutun jujun. Neiti halusi tietenkin kasvot juhlavieraita kohti. Tässä muutamat fiiliskuvat hattaraisista ristiäisjuhlista. Extrapointsit muuten mukavan rennolle ja sanoisinko jopa modernille papille! Sekä tietysti kuokkavieras-Batmanille.

Tää minimimmi on <3! Meidän poppoo kiittää (tätäkin kautta) lämpimästi kunniasta toimia hänelle kummeina.












INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset