Raskaustesti

by - 9.45

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Jotta nyt vielä varmistutaan, että raskaana tässä ollaan oltu eikä muuten vain kerrytelty kiloja, niin teenkin nyt Vauva-lehden raskaustestin. Kuten konseptiin kuuluu, niin alkuun knoppitietona kerrottakoon, että tänään on rv 39+0, painoa on tullut reipas 10 kiloa, nukun vaihtelevasti joko hyvin tai hyvin huonosti. Vauvaa olemme kutsuneet nimellä Pesonen tai Pesola. 

Olen nähnyt erikoisia unia.
Olen nähnyt. Mutta en mitään normaalierikoisesta poikkeavaa.

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Yllättävän odotettu tieto, vaikka vaihtoehtoja olikin vain kaksi. Halusimme tietää ensimmäisestäkin, vaikka ei se maailmaa kaataisi, jos ultrassa ei varmuutta asialle saisikaan. Mutta toisen kohdalla tarve hieman vielä korostui ja rakenneultran jälkeen olikin luontevaa puhua esikoiselle konkreettisesti pikkuveljestä.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Alussa kuvasin vatsaa ahkerasti puhelimella ja välitin kuvat ystävälle. Kato mun ihanaa vauvavatsaa! Ja vastauksena tuli jotain ihmeellisiä kysymysmerkkejä ja "No joo, onhan siinä jotain...kai." Alkuhuuman jälkeen se sitten hieman unohtui, kunnes taas loppupuolella olen kunnostaunut ja nyt kiusaan ystäviä "Onks tää sun mielestä laskeutunut?"-kysymyksillä, kuvien kera.

"??? Noo, onhan se joo. Varmaan. Ehkä."


Salasin raskauden töissä mahdollisimman pitkään.
Siihen nähden, että ensimmäiset viikot kuluivat pönttöä halaillen ensin yöllä, sitten aamulla, töihin mennessä parkkihallissa ja vielä työpaikan vessassa, ennen kuin pokkana astelin työpisteelle, sain hyvin pidettyä salassa. Riskiviikkojen ja ultran jälkeen uskalsin sitten paljastaa. Pomolle kuitenkin kerroin jo alkumetreillä juuri tuon huonovointisuuden takia.

Itkeskelen katsoessani televisiota.
Ensimmäisen raskauden jäärouvasta ei ole tietoakaan. Nyt on saanut märistä silmät päästä vähän väliä ja sitten kun hanat on auki, niin ne myös on. "Mitä sä nyt taas itket?" ...Ei taas...sniif...kun vielä. Loppuraskaudessa kävimme elokuvissa, sellainen turvallisen överi toimintapätkä kuin Fast & Furious. Virhe! Reilu kaksi tuntia tribuuttia Paul Walkerille ja leffan jälkeen jäi repiä tukkaa naaman eteen, että kehtasi poistua teatterista.



Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Oi kyllä! Lapin lomareissuun lähtiessä sain tehdä tosissani töitä, etten romahtanut kun me menimme pojan kanssa lentokoneella ja mies autolla. Olin varma, että jotain kamalaa tapahtuu kun perhe matkustaa erillään. Toisaalta tällä raskausdementialla minä en ole varsinaisesti se, jonka pitäisi huolehtia, vaan ehkä muiden minun puolestani... Mutta ei mielellään sen lapsen, joka on kyllä auliisti muistanut muistuttaa kauppakeskuksen leikkipaikalla, että "Sit kun lähdetään, niin muista ottaa mut mukaan." Tai, että "Äiti, nostaisitko sun housuja, ne loikkuu."

Hyvä äti on kotona pitkään.
Tylsän diplomaattinen vastaus. Pääasia, että koko perheellä on hyvä olla. Esikoisen kohdalla palasin opiskelemaan hänen ollessa 1v 3kk ja tällä kertaa toivoisin voivani olla kotona kauemmin. Aika näyttää millainen ratkaisu sopii meidän perheellä tällä kertaa. Ainakin odotan vanhempainvapaata kahden lapsen kanssa innolla. Mukavaa, että on esikoinen juttukaverina päivisin.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Tikittäväksi aikapommiksi kyllä. Varsinaista raskauden hehkua ei ole paljon näkynyt. Vaikka toisaalta tässä loppuraskauden haikeudessa näytän mielestäni kivalta pyöreän vatsani kanssa. Kiloja on kertynyt, mutta en ole niistä murheissani. Niiden lähdönhetki koittaa vielä.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Mummoille olen antanut mielelläni vaikka vähän etumatkaakin, mutta nuorempien ja vetreämpien kanssa on pitänyt ottaa pientä kisaa kuka ylittää tien ensin. Harmi, etteivät ne nähneet minun vatsaa talvitakin alta, ja onneksi eivät nähneet voitonriemuista virnettä naamallani.

Minulla on intohimoja ja inhokkeja.
Perinteinen suola ja makea maistuu vuorotellen. Ja yhtä hyvin kuin ennenkin. Olipa kyse sitten hapankorpuista suolakurkulla tai siirapista suoraan purkista. Keskiraskaudessa en voinut sietää kylmiä ruokia. Tavaksi tullut lounassalaatti oli vaihdettava muihin eväisiin.

Tiedän miten haluan synnyttää.
Tiedän miten EN halua synnyttää - yhtä kivuliaasti kuin viimeksi. Toki olen valmistautunut kipuun, mutta joku roti. Toisaalta minulla on jokin täysin järjenvastainen pelko epiduraalipiikkiä kohtaan, vaikka viimeksi suurin traumojen aiheuttaja olikin se, että en kivunlievitystä saanut. Mutta onneksi olen nainen, ja vieläpä raskaana, joten voin siis aina muuttaa mieltäni. Ja varmasti muutankin. Monesti.

P.s. Täällä on nyt aika voimakkaasti raskauspainotteisia postauksia, mutta voin lohduttaa, että kyllä nekin joskus loppuvat!

You May Also Like

6 kommenttia

  1. Voisin melkein lyödä vetoa, että sielläkin ollaan vauva kainalossa ennen minua...uh. On kyllä tulossa, mutta ei kuitenkaan. Ja sais tulla juu! :) Jos sitä pienelle lenkille jamitänäitänyton. Tsemppiä loppuun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskinpa, sulla se taisikin tulla täyteen huomenna. Iiiks! Mulla on tullut nyt olotila, että tasoittaa hieman edellisestä ja yli menee. Tsemppiä sinnekin. <3

      Poista
  2. Hmm. Minnehän mun kommentti katos! Hmph! Olipa kiva lukea sun raskaustesti :) Meikäläisen testi on luettavissa lokakuussa Vauva-lehdessä :P

    VastaaPoista
  3. <3 Ihanaa! En malttais enää odottaa.

    VastaaPoista

top social