Esikoiselle olen tällä hetkellä "äitipäiti". Raskausaikana mies taas puhutteli minua suloisesti nimellä Tuleva-kahden-lapsen-äiti. Sanotaan, että toisen lapsen kohdalla ei huomioi enää samanlaisia merkkipaaluja tai ei ole enää niitä maagisia "ekoja". Eka äitienpäivä. Eka matka perheenä. Ekat askeleet. Just niitä ekoja. Silti tätä kirjoittaessakin minua kutkuttaa ajatus ekasta äitienpäivästä kahden lapsen äitinä. Se on huikeaa. Huikean ihanaa. Tätä kirjoittaessa pienempi niistä tuhisee toisessa huoneessa makoisasti ja toisessa isompi...niin no, suloisesti kuorsaa kuin katupora.

Sen sijaan tämän julkaisuhetkellä minä toivottavasti nukun vielä ansaittua äitienpäivän aamua. Tai mikä todennäköisempää imetän vauvaa, pidättelen pissaa ja kuuntelen kun isompi natkuttaa isille, että joko voi mennä herättämään, joko jooko? ...entä nyt?

Tai sitten olen vain keskittynyt olemaan pohjattoman kiitollinen kahdesta kauniista lapsestani. Ja pyrkiä olemaan itkemättä.