Synnytyskertomus

toukokuuta 26, 2015

Olen ohimennen täälläkin sivunnut synnytyspelkoani. Toinen synnytys oli kuitenkin peloistani huolimatta enemmän kuin olisin osannut ikinä toivoa. Toisaalta pelosta puhuminen tuntuu epäreilulta muita kohtaan. Ehkä se oli kuitenkin enemmän vain todella kovaa jännitystä. Sillä kuitenkin tunsin sisimmässäni selviäväni, ainakin joten kuten ja yritin myös luottaa siihen "toinen tulee helpommin" -hokemaan.

Tämä synnytys oli minulle edellisestä synnytyksestä eheyttävä kokemus. Olen älyttömän kiitollinen, että sain kokea myös sen toisenlaisen synnytyksen. Sellaisen, että muistan kaiken. Sellaisen, että olen henkisesti läsnä heti vauvan ensirääkäisystä. Tällaiset kivat synnytystarinat taitavat olla harvinaisempia. On vain hirveitä ja tosi hirveitä. En silti tarkoita, että huonoista kokemuksista pitäisi olla puhumatta.

No juu...eihän se synnyttäminen nyt varsinaisesti ihanaa tai kivaakaan ole. Mutta tässä, vastoin omia odotuksiani, yksi positiivinen sellainen. Sen lisäksi, että toivoin synnytyksen alkavan supistuksilla, toiveisiini kuuluivat lyhyempi ponnustusvaihe, kiva kätilö ja rauhallinen sairaala. Toivottavasti tämä rohkaisee jotakuta synnytysjännäilijää. Ei sen aina tarvitse mennä päin per...äsintä (jos tämä ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä), enhän minäkään uskonut sen osuvan omalle kohdalle. Vuorossa on stoori herra Pesosen syntymästä. Olkaatte hyvät.







***

Tiistaiaamu

Raskauviikolla 39+3, heräsin aamulla klo 6.45 kipeään supistukseen ja samalla hetkellä koko kehon valtasi sellainen Nyt mennään -tunne. Polttavia supistuksia alkoi heti tulla 2-5 minuutin välein 3h ajan. Supistukset eivät kuitenkaan voimistuneet tai tihentyneet. Joten lähetin miehen töihin ja pojan päiväkotiin. Täydellinen hetki synnyttää, mummi voi sitten hakea pojan päiväkodista.

Klo 10 ne alkoivatkin harventua ja menettää voimaansa. Menin tekemään mäkikävelyä ja aika raskaan rappureenin kerrostalon rapussa, mutta ei mitään vaikutusta. Otti päähän kun olin niin varma, siitä tuntemuksesta mikä aamulla tuli. Pojan kummitäti oli tulossa käymään ja ehdin jo varoittaa, että ei välttämättä tarvitsekaan tulla. Sitten soitinkin uudestaan, että tule nyt kuitenkin kylään, jospa tällainen päiväsuunnitelma saisikin supistuksetkin palaamaan takaisin. Iltapäivän aikana tuli vain yksi ainoa supistus kun istahdin olohuoneessa jumppapallon päälle. Olo oli kuin olisi istunut kahden pallon päälllä, yhden pienen ja yhden ison.


Tiistai-ilta

Klo 19 kävin saunassa. Olin jo vähän jopa unohtanut aamuisen supistelun ja ajattelin, että veikkaamani syntymäpäivä (keskiviikko 39+4) ainakaan mene enää kohdilleen. Saunan jälkeen istahdin sohvalle ja äkkiä alkoikin supistella paljon aamua napakammin, mutta vain noin 20 minuutin välein. Supisteli kipeästi, mutta siedettävästi ja niin harvakseltaan, etten uskonut lähdön koittavan tänä yönä.

Klo 21 soitin äidille, että tulisi sittenkin hakemaan pojan hänen luokseen yöksi, vaikka ei sairaalaan lähtöä tulisikaan, näyttää siltä, että valvoa ainakin pitäisi tämä yö. Äiti ja E lähtivät noin klo 22 kohti mummilaa. Me jäimme katsomaan elokuvaa. Edelleen supistusten väli oli reilut 15 minuuttia.

Klo 23 alkoi väsyttää ja päätimme mennä lepäämään, kun selvästi aika raskas yö olisi tulossa. Mies nukahti heti. Minä yritin levätä, mutta samalla kellotin supistuksia puhelimen appsin avulla. Makuulla ollessa supistukset tulivat kipeämmiksi ja pääsääntöisesti 5-7 min välein, mutta välillä väli oli vain kaksikin minuuttia. Ehdin aina nukahtaa välissä ja tunnin päästä alkoi uuvuttaa se unen ja supistusten välillä pallottelu. Nousin vastentahtoisesti ylös kun olisin vain halunnut nukkua. Mies havahtui ja sanoi, että hän kysyy sairaalasta mitä pitäisi tehdä. Itse en halunnut vielä ainakaan lähteä kun pärjäsin hyvin ja ajattelin, että menen suihkuun. Ei tämä vielä synnytystäkään voi olla tai jos on, niin ihan alussa vasta.

Kätilö sanoi puhelimessa, että tulkaa vaan näytille jos haluatte ja sitten voitte mennä takaisin kotiin tai jos tuntuu, niin voi ensin ottaa kotona panadolia ja mennä suihkuun. Mietin pitkään, mutta päätin, että mennään näytille. Saisin ainakin tietää ovatko supistukset saaneet edistystä aikaan. Teimme rauhallisesti lähtöä, matkaa sairaalaan kun on huimat 500 metriä. Mies otti sairaalakassin mukaan vaikka sanoin, että tuskin tarvitaan. 


Keskiviikkoyö

Klo 01 olimme sairaalassa ja kuten systeemiin kuuluu meidät jätettiin käyrille. Supistuksia piirtyi parin minuutin välein. Olo oli hyvä ja naureskelimme miehen kanssa urpoille jutuille, vaikka sairaalaympäristö saikin pientä jännitystä aikaan. Käyrien jälkeen kätilö katsoi tilanteen ja totesi, että "Hyvä kun tulitte! Ette ilman vauvaa enää lähdekään." Olin 6 cm auki, niin kuin varmasti myös meidän molempit leuatkin. Kätilö lähti kirjaamaan ja toi sairaalavaatteet sekä sen kuuluisan hupirannekkeen.

Sain kävelytuen ja lähdimme köpöttelemään kohti salia numero 8. Käytävällä tehtiin kätilön vaihto ja "oma" kätilö johdatti meidät oikeaan osoitteeseen. Saliin ehtineet kätilö ja mies tutustuivat mestoihin kun minä vasta ylitin kynnystä, joka olikin paljon odotettua isompi. Purskahdin itkuun kynnyksen yli astuttuani ja huoneen nähtyäni. Edellisen synnytyksen pitkät ja kivuliaat muistot alkoivat jyskyttää päässä. Teki mieli kääntyä kannoillani. Ei pysty.

Salissa kätilö tutustutti minut ilokaasuun. (Mies puhui kyynelkaasusta ja sillä ne supistukset varmasti unohtuisikin) Oman viinapääni tuntien pelkäsin taas hönkiä sitä, mutta ajattelin nyt olla rohkea kokeilla. 10% ei tuntunut missään, maski vain häiritsi keskittymistä supistusten aikana ja joka toisella jätin ilokaasun ottamatta. Muutenkin oli ylimääräistä vaivaa kun aamulla tekemäni treeni rappusissa alkoi krampata pohkeissa. Mietin, että olisin mä voinut synnyttää ilman niitäkin kipuja, etenkin kun paras asento ottaa supistukset vastaan, oli seisten. Sitten kokeiltiin 20% ilokaasua ja toisella henkosella oksensin. Kuten arvelinkin.

Klo 02 pyysin kätilöä kokeilemaan edistymistä ja avautuminen oli edennyt 8 cm saakka. Toisaalta nyt alkoi pelottaa. Viimeksi meni tähän saakka suht hyvin, jopa niin hyvin, että kehoni tahtoi jättää sen niihin sentteihin loppuyöksi. Supistuksia tuli mielestäni silti yllättävän harvoin, parin minuutin välein. Ehdin jutustella ja naureskellakin välissä. Kivut yltyivät kuitenkin koko ajan. Kätilö ehdotteli kivunlievityksiä, koska olin taustalomakkeeseen erikseen painottanut, että haluan jotain. Minä en vain osannut päättää. Supistusten väleissä ajattelin, että ei tässä mitään tarvita, mutta uuden vyöryessä päälle kadutti kun en ottanut mitään. Kohdunkaulanpuudutetta ehdotettiin useasti, mutta jotenkin sekin pelotti. Sekä piikki että se kun pitäisi olla se aika makuulla ja paikoillaan. Päätin siis jatkaa jälleen ilman lääkkeitä.

Klo 02.45 meni vedet ja supistusten voima sai yhden nollan peräänsä. Ja samaan aikaan mua väsytti, jestas, että mua väsytti. En olisi jaksanut enää yhtään seistä, olisin halunnut vain kotiin nukkumaan. Tunsin silti, että synnytys etenee eikä jää junnaamaan kuten viimeksi. Alkoi tosissaan hirvittää se toinen vaihe eli ponnistaminen. Sanoin kätilölle, että kestän näitä supistuksia ihan mielelläni jos voin saada siihen seuraavaan vaiheeseen jonkin puudutteen tai mieluummin jättää sen kokonaan välistä. Kumpikaan ei ollut mahdollista. Kätilö (ja mies tietysti myös) tsemppasi ja rohkaisi, että pystyn siihen ja tällä kertaa se onnistuu helpommin. Supistuskivut tuntuvat minulle eniten alaselässä. Mies hieroi ja laittoi lämmintä geelityynyä kipua lievittämään. Lopulta geelityyny tuntui aina supistuksen tullessa kuumenevan - jopa kiehuvan. Käskin miestä (varmaan jotenkin tooosi nätisti) ottamaan sen pois niinkuin olis jo.

Kellon lähestyessä puolta neljää kätilö tuli avuksi hieromaan painelemaan selkää. Hän ehti painella kaksi supistusta kun tunsin vauvan haluavan ulos nyt! Kätilö tsekkasi tilanteen, hieman reunaa jäljellä, mutta sain hiljaksiin harjoitella ponnistusta. Reuna saatiin pois, mutta sitten missasin ensimmäisen supistuksen. Pienen hetken tuntui siltä kuin olisin vuoristoradassa, mutta roikkuisin hallitsemattomasti hieman vaunun ulkopuolella. Pa-niik-ki-! Kätilö saneli käskyjä jalkojen asennosta, mutta lonkankoukistajaa kramppasi, enkä saanut tehtyä kuten pyydettiin, enkä myöskään saanut selviä sanoja ulos suusta. Jotenkin hän kuitenkin ymmärsi yskän ja auttoi minut parempaan ponnistusasentoon. Olin toivonut jotain muuta kuin puoli-istuvaa, mutta vauva oli tulossa niin kovalla voimalla, että toiveet unohtuivat.

Ehdin myös koota itseni nopeasti ja seuraavalla supistuksella puskin täysin voimin. Kirveli aivan tolkuttomasti ja sitten käskettiin lopettamaan. Luulin, ettei mitään tapahtunut. Ja pienessäkin ajassa ehtii ajatella paljon. Nyt se painajainne alkaa, ajattelin. Mutta - pää olikin kuulemma jo ulkona. Helpostus valtasi minut päästä varpaisiin. Tiesin, että pahin on nyt ohi. Nyt odotettiin vain seuraava supistus, että vartalo syntyy ja kipukin oli enää alle puolet äskeisestä.

Klo 3.52, hän on täällä! Rääkyvä ja rakas, 10 pisteen rääpäle syntyi käsi poskella.

(Ja käsi poskella hän nukkuu parasta aikaakin omassa sängyssään.)







***

Siinä missä esikoisen syntymähetkestä en itse muista lääkkeettömyydestä huolimatta mitään, nyt tuntuu, että en voisi ikinä unohtaa yhtään hetkeä. Mutta kuten tiedämme, kaikki ei kuitenkaan mennyt maaliin asti mallikkaasti. Kohtu ei siis kuitenkaan tyhjentynyt kunnolla, vaikka sitä paineltiin tuntien ajan ja sain useamman voimakkaan satsin Cytoteceja. Näistä jälkihommista johtuen pääsimme siirtymään osastolle vasta klo 8.00. Ennen osastolle siirtymistä tuli vielä vuoronvaihto. Kiitin itkun sekaisesti kätilöä aivan mielettömästä tuesta, rauhallinen ja rento olemus vaikutti myös minuun. Ponnistuskivun ohella yksi pahimmista peloistanihan oli, että kätilön kanssa ei kemiat kohtaa.

Synnytyksen kestoksi merkittiin 9:05 ja ponnistusvaiheen kestoksi 2 minuuttia. Voin siis sanoa, että sain mitä tilasin - ja osaan olla siitä aivan älyttömän kiitollinen. Parin unettoman sairaalayön jälkeen, vapunpäivänä, pääsimme kotiin - rauhassa tutustumaan toisiimme. Vielä kotona mietin, että pitäisi varmaan lähettää kätilölle kiitoskortti.




"Kivaa kun meitä on neljä", sanoi isoveli! 

 Niin on. <3

P.s. Näin Skanssin lastenhoitohuoneessa tänään tutun näköisen naisen. En kuitenkaan yhdistänyt kasvoja kehenkään tuntemaani. Sitten kuulin pehmeän ja rauhallisen äänen ja tunnistin heti. Ei tarvinnut lähettää kätilölle korttia. Sain sanoa ihan kasvotusten. Kiitos.

You Might Also Like

10 kommenttia

  1. Tämä oli mukavaa aamulukemista. Synnytyskertomukset kiinnostaa aina. Mun eka synnytys meni niin, että en tuntenut ponnistusvaiheessa lainkaan kipua. Epiduraali oli täydellinen ja jätti jäljelle vain kevyet supistukset, jotta tiesin milloin ponnistaa. Synnytyksen jälkeen oli olo, että olenko synnyttänyt lainkaan, kun kuulin kivuliaita kokemuksia muilta.
    Tämän toisen kohdalla olikin sitten toisin. Luomuna mentiin ja nopeasti, vaikka unettomia öitä oli ollut jo useamman päivän verran. Supistukset ennen varsinaista synnytyspäivää lopahtivat aina puoliltaöin. Kun vauva sitten rupesi syntymään, niin vauhdilla tultiin. Tästäkin synnytyksestä jäi hyvä fiilis ja onneksi minulla on ollut molemmilla kerroilla salissa upeat kätilöt.
    Mahtavaa, että pääsit tapaamaan omasi vielä ja kiittämään. Upeita naisia(tai miehiä) nuo kätilöt!

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä kertomuksesta. Minä odotan parhaillaan toista lastani ja ensimmäisestä synnytyksestä jäi myöskin kammon tapainen. Kestihän se synnytys tietysti melko kauan, 65 tuntia, ja ponnistaminenkin vielä yli tunnin. Ihana lukea tällaista, että toisella kertaa voi mennä toisin. Onnea teille.

    VastaaPoista
  3. Ihana tarina lukea näin aamulla, ja söpöjä kuvia. Synnytyskuvista tulee aina niin hyvä fiilis, ja tulee omat synnytykset mieleen. Omat synnytykset kesti eka noin 14h ja toinen 1h 45min, ja molemmista todella hyvä mieli jäänyt!! Onneksi säkin sait nyt positiivisen kokemuksen <3

    VastaaPoista
  4. Itse kävin mm. pelkopolilla toista lastani odottaessa. 1. synnytyksestä ei ollut juurikaan mielikuvaa mm. suuren verenmäärän menetyksen vuoksi ja kymmenen muutakin asiaa meni pieleen. Toinen synnytys tuntui aivan uudelta kokemukselta ja miten hienoa oli saada vauva omaan syliin synnytyksen jälkeen ja jopa kävellä omin jaloin suihkuun. Onnea pienestä!

    VastaaPoista
  5. Aww, ihana tarina. Tulee ihan oma viimeisin synnytys mieleen, moni asia oli siinä niin samalla tavalla.

    VastaaPoista
  6. Voi että mikä ihana söpöliini! Olipa kiva lukea tämä, ja mukavaa, että synnytyksestä jäi hyvä mieli. Mulla on ollut kaksi erilaista, mutta "mukavaa" synnytystä, joista molemmista jäi tosi hyvä mieli, ja olen kyllä tosi iloinen siitä :)

    VastaaPoista
  7. Paljon onnea koko perheelle <3 Kiva ja positiivinen synnytystarina. Mitä parhainta kesää ja aurinkoisia päiviä lasten kanssa :)

    VastaaPoista
  8. Mulla tuli ihan tippa linssiin tästä! ♥

    VastaaPoista
  9. Niin ihania kuvia ja hyvänmielen synnytyskertomus <3 Ja oi mikä sattuma kun törmäsit kätilöön Skanssissa! Tajusin jälleenpäin etten tajunnut kysellä mitään sun synnytyksestä kun nähtiin. Mut kiva kun sain lukea täältä :)

    VastaaPoista
  10. Heh, synnytin itse tossa samaisessa huoneessa 22.7. viime vuonna. Pienestä kääröstä on tullut jo iso poika :)

    VastaaPoista

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset