Kahta en kyllä vaihda

kesäkuuta 19, 2015

Istuin tähän koneelle ja mietin mitä kirjoittaisin. Sitten päätin kirjoittaa juuri siitä. Vaikka itseasiassa se tuntuu vaikealta. Vaikealta ilman, että alkaa itkettää. Tuntuu, että nämä kuvat kertovat jo suurinpiirtein kaiken oleellisen. Toivottavasti näiden kuvien kasvoista heijastuu teillekin se tyytyväisyys ja onni, joka on koko ajan meillä läsnä. Isoveli on niin auttavainen ja sen ikäinen, että siitä on oikeasti myös apua. Joskaan ei yleensä koskaan silloin kun erityisesti olisi niille pienillekin lisäkäsille tarvetta. Mutta ei se auttaminen hänen velvollisuutensa olekaan. Oikeus vain.

Kyllä silti kiristää hermoja päivittäin, monta kertaa. Melkein viisiveen kanssa asioiden kääntäminen ja vääntäminen vaatii jo todellista aivotyötä. Iltaisin pojat tekevät läpsystä vaihdon ja ulinan lähde vaihtuu. Jälkimmäistä on helpompi ymmärtää vaikka pitäisi jaksaa ymmärtää myös sitä isompaa. Pieni hänkin vielä, vaikka vauvan tulon jälkeen tuntuu, että se pää ainakin on ihan luonnottoman suuri. Kerran kuiskasin R:lle, että onko se pää aina ollut tuollainen. Iso. (Jäärä se on ollut.) Hetkittäin riepoo, mutta edes sitä hetkeä ei vaihtaisi pois. Ainoastaan toivoisi, ettei seuraava sellainen tulisi kovin pian. Ja pienen vatsavaivat kouristavat itseäkin. Sydänalasta nimittäin.

Päivät kuluvat todella nopeaan. En oikein käsitä miten olen samassa ajassa ehtinyt tehdä töitäkin, kun nyt se menee näin: aamutoimet, lounas ja ulkoilu. Imetys, imetys, imetys. Kesäaika tekee tehtävänsä. Valo piristää ja virtaa riittää huonoista yöunista huolimatta. Ihana nähdä kavereita, kerhoilla ja puistoilla. Muksut yrittävät kuluttaa loputonta virtaansa juoksemalla. Koko ajan. Ja vauvan posket pyöristyvät samaa vauhtia. Ei äiti pysy perässä kummankaan tahdissa.

Tuntuu, että aikaa kaikelle muulle on vähän tai vähintäänkin, että turha aloittaa kun vauva herää kuitenkin heti. Olen yllättänyt itsenikin kuinka vähän se sitten lopulta häiritsee. Oma aika on aina ollut mulle tärkeää. Ehkä olen vielä liian vauvahuuruinen. Olisi kyllä kiva blogata enemmän kun päivittäin pyörii ideoita mielessä. Tarvitsisin sanelukoneen tai siis sellaisen, joka muuttaisi puheen tekstiksi. Jotain ylimääräistä aikaa kuitenkin on ollut, kun olen ehtinyt klikata liian monen verkkokaupan kesäaleihin. Totaalinen vaatehullaannus menossa nyt.

Sanotaan, ettei materia tee onnelliseksi, mutta Ferrarissa on kuitenkin kivempi itkeä. Kestääkö sitä itkuakin paremmin, jos lapsilla on jotain nättiä päällä?

6 kommenttia

Unknown19. kesäkuuta 2015 klo 7.31
Huoh. Eilen oli sellanen päivä, että piti ihan saunassa yksin itkeä. Tötterö ei nukkunut juurikaan koko päivänä, max puolituntia ja ylös. Imetin ja nukahti heti syliin, siirsin varovasti pois ja huuto. Kokeilin vaunuja, tunnin verran kymmenen minuutin torkkuja - ja huutoa. luovutin ja neiti nukkui kainalossa pienet torkut. Sitä menikin koko päivä vuoroin huutaen vuoroin torkkuen..Onneksi isompi neiti ei ollut kotona. Onneksi kaikki päivät eivät ole samanlaisia.

Tsemppiä ja haleja <3
VastaaPoista
Vastaukset
Maru19. kesäkuuta 2015 klo 9.46
Ihana kirjoitus Sonja! Oot mun lemppari mammabloggari. <3
VastaaPoista
Vastaukset
Johanna19. kesäkuuta 2015 klo 14.52
Toi vimppa lause! :D :D :D
Mä oon kans innostunut aleista! O:lle en ole ostellut mitään, mutta I:lle kylläkin. Hän tarttee niitä kauniita vaatteita, kun on tällä hetkellä ehdottomasti se "haastavampi" tapaus. :D :D

Ihana kirjoitus ja kauniit kuvat ♥
VastaaPoista
Vastaukset