bloggaaminen

Tämä se on. This is it.

lokakuuta 27, 2016

Kun nyt kirjoitan tähän, etten tiedä mistä aloittaa, niin kaikki varmasti jo arvaavat mihin tämä päättyy. 

Vai päättyykö, en tiedä. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin ainoalta oikealta ratkaisulta laittaa pillit pussiin. Hanskat naulaan. Sulkea kone. Ottaa ehtooksi. Tämä on siis läksiäispostaus. 

Harmittaa, että tuntuu monen asian jäävän blogissa kesken. Kädet suorastaan tärisevät nyt. Ideoita postauksiin olisi, mutta ne eivät vain pääse julkaisuun saakka koskaan. Sekavia ajatuksia siitä mitä haluan blogissa jakaa. Mitä haluan blogillani sanoa? Mihin tämä blogiskene on menossa? Ja mikä onkaan minun paikkani siinä.

Olen koko tämän vuoden puhunut blogini tekohengityksestä. Sen lopettaminen tuntuu vähän kuin sammuttaisi hengityskoneen joltain mystiseltä "bloggaaja-minältä". 

Mulla on kutina, että "I´ll be back." Mutta miten, en osaa sanoa.

Kiitos teille lukijoille, ilman teitä en luonnollisestikaan olisi tätä blogia kirjoittanut ja saanut monia hienoja kokemuksia – ja tavannut ihania ihmisiä.

Tässä on jotain todella ahdistavaa, mutta samalla kovin vapauttavaa. 

Instagram-tilini (@lindsonja) on silti edelleen aktiivinen ja sinne olenkin toisinaan purkanut ajatuksia, toki tiiviimmässä muodossa. Jatkan siellä mm. Pikkulinnun päiväkirjaa, ruoka- ja treenijuttuja, lastenvaatteita ja sitä arkea sellaisenaan. 

Ruuhkavuodet puskevat sisälle ovista ja ikkunoista. Vaikka miten haluaisi kaikkea tehdä niin jotain jää aina jalkoihin. Nyt tällä hetkellä se on blogin kirjoittaminen.

Seuraavaksi aion tehdä hieman paperihommia sekä keittää lapsille riisipuuroa, ehkäpä myös kiehautan itselleni kupillisen glögiä. Vaikka onkin vielä vasta lokakuu.

Somessa nähdään! Puss!

Sonja

featured

Kuorintavoide keittiöstä

syyskuuta 24, 2016

En tiedä onko kyseessä twentysomething-iho vai ihan vain tämä syksy ja runsaat lämpötilavaihtelut – vai jokin yhteisvaikutus, mutta ihoni kuoriutuu pois. Jo lähes itsestään, ilman sitä kuorintaakin.

Yleensä ihoni ei tarvitse paljonkaan huoltoa, mutta ehkä pikkuhiljaa pitäisi kiinnittää huomiota myös siihen puoleen, jotta pysyisi hyvässä kunnossa jatkossakin. 

Viikko sitten huomasin, että iho on kovaa vauhtia uusiutumassa. Muistin kuulleeni, että sokeria voisi käyttää ihon kuorinnassa. En lähtenyt kesken suihkun googlettamaan, että mitenkäs se homma toimii, joten huusin vain oven raosta, että "Kulta, toisitko mulle vähän sokeria lasissa".

(Kröhöm. No okei, oikeasti se meni kai jotenkin näin:
- TUO SOKERIA!
- Mitä?
- TUO. MULLE. SOKERIA!)

Ja toi se. Vesilasissa, jossa oli myös vettä!

Ööö, siis ei...ku ihan vaan sokeria. Kuivana. (Ei sillä tavalla auennut idea kun suihkussa kuitenkin olin.)



Sain lopulta sitä sokeria (onneksi meillä ei ole sokeripaloja) ja mietin, että hinkataanko tämä nyt vain suoraan iholle. Kuulostaa aika rapsakalta. Näppäränä yhdistin suihkusaippuaa ja sokeria. En edelleenkään tiedä miten se olisi pitänyt tehdä, mutta ei ollut kova suksee. Iho hilseili suihkun jälkeen vain entistä enemmän.

Pari päivää myöhemmin törmäsin netissä kahvinporojen ja kookosöljyn yhdistelmään. Olin kuullut myös kahvinporoista aiemmin (siis kuorintakäytössä), tähän on tutustuttava tarkemmin. Kuulosti paitsi älyttömän herkulliselta, myös toimivalta idealta yhdistää porot öljyyn. Nyt luin jutun tarkkaan ja koin ahaa-elämyksen. Käytettyjä kahvinporoja! Huh. Ilman sitä artikkelia olisin todellakin hangannut kuivilla poroilla.


Innostuin ajatuksesta vielä enemmän. Jatkokäyttöä poroille, jotka menisivät muuten roskiin. Valmistin tökötin, noin suhteessa fifty-fifty. Pari ruokalusikallista kumpaakin, poroja ja huoneenlämpöistä kookosöljyä. Taivaallinen tuoksu ja koostumus. Hieroin tahnan iholle pyörivin liikkein. Kookosöljyn ansiosta porojen pesu iholta vaati hieman kärsivällisyyttä. Suihkutila näyttää tämän jälkeen kuin Moccamaster olisi oksentanut sinne, mutta kuivasta ihosta ei ole jälkeäkään!

Iholle jäi lempeä kahvin ja kookoksen tuoksu, eikä iho ole tuntunut niin sileältä ja pehmeältä pitkiin aikoihin. Ehkä viimeksi vauvana. Suosittelen.

(Ja halpaa ku saippua!)

lapset

Kun lapsi ei syö

syyskuuta 22, 2016

Viskaan lattialle -vaihe. Päristysvaihe. Syön ilman käsiä -vaihe. Syljen kaiken pois -vaihe. Proteiinivaihe. Ahmin kaiken kerralla -vaihe. Makaronivaihe. Syön vain äidin lautaselta -vaihe. Kuulostaako tutulta? Tässä postaussarjassa seuraillaan meidän vaiheilijaa.

Heti alkuun iloluontoinen ilmoitus. Syömälakko on ohi! Mutta ongelma ei suinkaan ole vielä ratkennut. On tietysti kiva, että pahin stressi on ohi. Tiedänpähän ainakin, että ihan pelkällä pyhällä hengellä tuo taapero ei elä, vaan saa murua rinnan alle. Nimenomaan niitä muruja, mutta se on jo meille jo paljon.

Lähtötilanne oli se, että kuopus alkoi maistella soseita 5 kuukauden iässä. Puolivuotiaana sai käsiinsä ensimmäiset maissinaksut, jonka jälkeen aloin hiljalleen yhdistellä sormiruokaa ja soseita. Ystävän vinkistä löysin Simppeli Sormiruokakeittiö -blogin, josta löytyy nimensä mukaisesti simppeleitä reseptejä. Vähän myöhemmin liityin myös blogin facebook-ryhmään, joka tarjoaa vertaistukea vauvojen ja taaperoiden seka- ja sormiruokailuun. Ryhmässä huomasin, että lapsille tulee muiden vaiheiden lisäksi myös erilaisia syömiseen liittyviä vaiheita. Ne voivat kestää pidempiä aikoja tai vaihtua seuraavaan ennen kuin ehdit sanoa "mikromunakas".



Sormiruoka?

Sormiruokailusta löytyy internetsistä paljon tietoa. Palstatila loppuisi tässä kesken, mutta lyhyesti kerrottuna sormiruokailu on lapsentahtista siirtymistä kiinteisiin ruokiin (eng. baby-led weaning = lapsentahtinen vieroitus). Perusperiaate on oikeastaan päinvastainen kuin soseissa. Ensin isoja paloja, joita vauva maistelee ja imeskelee ja taitojen kehittyessä palaset pienenevät. Kun soseissa taas mennään sileästä karkeampaan suutuntumaan. Taaperoikäisellä sana "sormiruokailu" ei välttämättä enää tarkoita vain sormin syömistä vaan sitä, että hän syö itse ruokailuvälinein. Sormiruokailussa lähtökohtana on se, että aikuinen määrää ruoan laadun ja lapsi määrän.

Mikä hommassa sitten hiertää?

Noin vuoden ikään asti systeemi toimi hyvin. Lempiruokia olivat niin lohkoperunat kuin kasvissosekin. Puuro upposi hyvin aamuisin ja iltaisin, syötettynä. Pikkuhiljaa lautaselta alkoi kelvata enää vain tietyt ruoka-aineet – ja pian alas ei mennyt enää kuin leipää, leipää, makaronia ja leipää. Ja tietysti maitoa.

Lusikat ja lautaset lentelivät, ruokaa oli (ja on) välillä lattiasta kattoon. Tosin tuo vieläkin katosta roikkuva puuroklöntti on minun tekosiani. Kerran kiireessä pudotin puurolautasen lattialle. Seinät ja lattiat hinkkasin siitä ihanasta liisteristä, myöhemmin huomasin, että sitä löytyi katosta asti. Löytyy edelleen.

Aloimme harjoitella syömistä lusikalla, se auttoi hetkeksi. Sitten haarukalla, ja taas löytyi uusi innostus. Hetkeksi. Sitten otimme syöttötuolista baby setin pois ja juniorituolin vapaus toi taas pienen valonpilkahduksen syömiseen. Turhautumista. Tuskastumista. Itkua. Molemmilla. Periaatteista luopumista. No syö sitten taas ranskalaisia, kunhan syöt. Syö sitten sylissä, kunhan syöt. Syö sitten siinä keittiönpöydällä, pääasia, että syöt.

Pitkään kelpasi vain muutamat hiilarin lähteet. Sitten tuli proteiinivaihe. Jauheliha ja raejuusto. Yhteensä neljä kuukautta pienenpieniä linnunpojan annoksia. Useimmiten ei mitään kuin tietysti raivareita kun on nälkä, mutta ei halua syödä. Tällä hetkellä jos planeetat ovat kohdillaan, kelpaa suurin osa ruoka-aineista. Määristä on edelleen vaikea ottaa selkoa kun ruoka löytyy aina jossain kohtaa pöydältä, tuolilta ja lattialta. Syömisen ei kuulu olla aina taistelua, jossa aseina ovat haarukka ja veitsi, ja kilpenä pöytätabletti. Vaikka väistämättä se välillä lasten kanssa on myös sitä sitäkin.



Mitä nyt?

Meidän omassa iloisessa "syön itse" -projektissa tavoitteena on tehdä syömisestä mukavaa. Ei pakkopullaa. Vaikka se pulla kyllä kelpaisi pakottamattakin. Toivoisin, että taapero istuisi ruokapöytään mielellään eikä houkuttelun ja temppujen varjolla. Hän osaa jo hienosti syödä itse, mutta tuntuu kuin pöydässä istuisi joku näkymätön mörkö, jonka hän näkee, mutta minä en. Vai olenko se minä?

Olen yrittänyt olla rento, mutta lopulta iski huoli. Olen lukenut ihanan Marjutin luotsaamasta ryhmästä hyviä vinkkejä ruokailuhetkien parantamiseksi. Monia on jo kokeiltukin, mutta nyt ne ovat testissä vielä uudelleen. Ensimmäisinä työn alla ovat maidonjuonnin vähentäminen ja yhdessä syöminen eli mallioppiminen. Koska ruokailusta tuli hankalasti hallittava tilanne, en halunnut syödä samaan aikaan ja toisaalta myös toisinaan auttoi kun annoin syödä ja touhuta pöydässä rauhassa samalla kun itse puuhailin keittiössä. Mutta tällöin en ehdi estämään lentäviä lautasia. Usein söin vielä eri ruokaa. Nyt kun olen syönyt samaa ruokaa, samaan aikaan. Niin hetken leipää mutusteltuaan yleensä ainakin maistaa ruokaa.

Erävoitto!

ajatuksia

Viime tipan naisia

syyskuuta 21, 2016

...ehkä huonoin otsikko ikinä, mutta guilty as charged. Mä olen aina myöhässä. Aina. Yritän olla ajoissa, mutta se onnistuu liian harvoin. Jos iltalehtiin on uskominen niin myöhästyminen on joka toinen viikko hyve – ja joka toinen viikko pahe. Aina ärsyttää kun lukee jonkun ei-myöhästelijän kommentin myöhästelyn tarkoittavan, ettei kunnioita toisia. No ei muuten pidä paikkaansa. Myöhästelyn juurisyy ei ole negatiivinen vaan positiivinen. Optimistinen suorastaan.

Minä ehdin kyllä!

Joskus ajattelin, että se on mun ominaisuus. Kiveen hakattu. Kirkossa kuulutettu. Sitten tuli EI! En suostu, voin opetella siitä pois. Jos joskus satunkin olemaan ajoissa, olen sitten todella ajoissa. Silloin kyseessä on yleensä jokin uusi paikka. Sitten stressaan olenko oikeassa paikassa. Miksi täällä ei ole ketään muita? Jos mä olenkin väärässä paikassa ja myöhästynkö nyt siksi, että olin liian ajoissa?

Ennen toista lasta ajattelin, että sitten viimeistään on opeteltava ennakoimaan kunnolla. Paskat. Tuli vain toinen 10 minuuttia lisää. (Akateeminen vartti + optimistinen 10 min = 25min.)

Aina lähtiessä muistan viimeiseksi, että piti ottaa jotain evästäkin. Ja vesipullot. Ja sitten se kakan haju ulko-ovella. Vaipanvaihto. Autossa muistan, että tutti unohtui. Matkaan lähdettyä esikoinen sanoo takapenkiltä "Äiti, mul ei oo toistaa kenkää!"

MITÄVV...?!

***

Tänään oli eskarissa kuvauspäivä. Valitsin kuvausajaksi myöhäisen ajan, että kuopus olisi pirteänä ja (tilanne huomioon ottaen mahdollisimman) hyvin syöneenä kuvauksessa. Varsinaisestihan lasten kuvaukseen ei voi valmistautua etukäteen kovin hyvin, koska pitää syödä vasta vähän ennen ja pukea puhtaat vaatteet kolme ja puoli sekuntia ennen h-hetkiä.

Mutta siitä huolimatta me olimme ajoissa! Rasti seinään. Oli vähän tosi pakko, sillä viiden minuutin pituisesta kuvausajasta ei ole montaa minuuttia varaa myöhästyä.

Mutta se mitä olisi voinut tehdä hyvissä ajoin, on esimerkiksi kuvausvaatteiden peseminen.

Muistin:
5h ennen kuvausta
Ai niin poikien housut piti pestä!

3h ennen kuvausta
Ei hitto, nää on märät. (No shit Sherlocki-mutsi!)

Onneksi tänään oli aurinkoinen päivä ja housut kuivuivat lähes kokonaan tuossa ajassa. Mitä nyt klassisesti viime tipassa föönailin housuntaskuja kuiviksi.

Mission accomplished, ja vieläpä kuivin nahoin (ja housuin).


featured

Taaperon mustikkamuffinit

syyskuuta 18, 2016


Kuopuksen kanssa alkoi "syön itse" -projekti. Olen kokeillut tarjota Simppeli sormiruokakeittiö -blogin ohjeilla erilaisia ruokia. Kun tavallinen kotiruoka ei tehnyt enää ollenkaan kauppaansa, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Vaikkakin tavallisia ja ah niin ihanan simppeleitä ovat nämäkin ohjeet. Yksi näistä oli kahta reseptiä (tätä ja tätä) yhdistämällä syntyneet muffinit, jotka maistuivat hyvin aikuisellekin.

Taaperon mustikkamuffinit

2 ylikypsää banaania
1 makea omena
(soseuta)

2 rkl rypsiöljyä
4 dl kaurahiutaleita
1,5 tl leivinjauhetta
1 muna
(sekoita hyvin banaani-omenasoseeseen)

n. 1 dl mustikoita

Jaa taikina silikoniseen muffinivuokaan (irtoavat tästä kypsänä helposti), painele sopiva määrä mustikoita taikinaan (laitoin mustikat jäisenä ja odotin hetken ennen paistamista, että sulavat hieman). Paista uunissa 200 asteessa noin 10-15 min. 



taapero

Taas vain vaihe

syyskuuta 10, 2016


Kuopuksen kanssa on rämmitty koko kesä läpi syömisongelmien. Lasten kanssa tulee näitä vaiheita, mutta tämä vaihe on kestänyt jo liian pitkään. Ja pahenee vain. Ei saisi antaa sille liikaa huomioarvoa, lapsi aistii stressin. Mutta näin tämä ei voi jatkua. Kaikenlaiset nestemäiset kuten maito, (pussi)smoothiet ja joskus Yosa-kaurajugurtti kelpaavat mutisematta. Ravitseva ruokavalio kaipaisi kuitenkin vähän jotain muutakin. 

Viime viikolla koimme pari ilon hetkeä kun kokkaaminen tuotti tulosta ja sain Ropposelle uppoamaan bataattipihvejä, mutta bataattivohvelit vasta räjäyttivät pankin kun lapsi söi muutaman palasen ja ojensi lautasta äidille ja huusi "anna!" Siinä ihan sydän suli kilpaa vohveliraudassa tirisevän rasvan kanssa. 

Minulla on sellainen viha-rakkaussuhde ruoanlaittoon. Viime viikkoina on lipsunut enemmän sinne vihan puolelle kun jokaisen ruokailun päätteeksi...tai siis heti aluksi, ruoka on pitkin seiniä ja lattioita. 

Kuulemma yksi tärkeä neuvo näiden nirppijöiden kanssa on, ettei siihen ruokailuun saisi kiinnittää liikaa huomiota. Tuo taaperohan ei tätä blogia (tietääkseni) lue, niin hän ei nyt sillä tavalla tiedä, että siitä syömisestä tehtiin juuri the juttu. Uskon, että tässä toimivat parhaiten kiristys...ei vaan päättäväisyys, johdonmukaisuus, monipuolisuus ja tähdet helvetin hyvissä asemissa.

Olen saanut hyviä vinkkejä, joita lähden vielä kerran kokeilemaan. Mikäli vielä johdonmukaisesti toteutetut kotikonstit eivät tuota tulosta, pitkittyneen nirsoilun vuoksi pitänee sulkea pois myös mahdolliset terveydelliset seikat, kuten allergiat ja refluksi. Mutta koska syöminen on kuitenkin vielä noin vuoden ikäisenä sujunu hyvin – puoliksi sormiruokaillen ja puoliksi syötettynä, niin en vielä epäile näitä vaihtoehtoja, mutta hyvä pitää mielessä.

ajatuksia

Some-ajan kasvatit

syyskuuta 07, 2016

Tapahtui vuonna 1866
”Siellä se meidän Johan Gustav taas vain makaa aitassa pahnojen päällä lukemassa. En ymmärrä näitä nykynuorten kotkotuksia ollenkaan. Mitä tuommoisestakin tulee? Laiska siitä tulee, sen minä sanon. Lehmät ruokkimatta ja heinätkin jää peltoon.”

Tapahtui vuonna 1966
”Hankittiin sitten se näköradio kun meidän Seija ja Seppo olivat sitä mieltä, että se on sitä nykyaikaa. Hmph. Hyvin on ennenkin uutiset radiosta kuunneltu. Porukalla siinä istuttu. Siellä ne nytkin istuvat olohuoneessa tuijottamassa jotain elävää kuvaa, eivät edes tervehtineet. Lukisivat vaikka mieluummin.”

Ja vuonna 2016 
”Siellä ne naapurin Ella ja Eelis vaan tuijottavat padien ruutuja ja pelasivat niitä pelejänsä. Vanhempien huomiota ne kaipaisivat eikä muuta. Nykyajan lapset ovat ihan ruutujen orjia, kuin hypnoosissa olisivat. Ennen riitti se puoli tuntia Pikku Kakkosta ja sitten lähdettiin ulos leikkimään. Puhetaitokin tuossa surkastuu.”


Leikki sikseen, vaikka ihan oikeasti historia osoittaakin, että nämä muutokset median kentällä herättävät aina meissä aikuisissa keskustelua. Ja hyvä niin. Luonnoksista löytyi viime syksyinen kirjoitus raflaavalla otsikolla ”some-pakolaiset”. Vanhemmat pakenevat arkea sinne infoähkyyn. Tosi nasevaa klikkiotsikointia. Kirjoitin ajatuksia sen alle kun tämä sama aihe oli tapetilla vuosi sitten. Oma median käyttöni onkin taas hivenen muuttunut. Vuosi sitten käytin esimerkiksi imetyshetkiä omina somehetkinäni ja nyt taas esikoisen eskari ja kuopuksen päikkärit usein mahdollistavat päivään pienen oman hetken. Yllättävän usein kuitenkin huomaan käyttäväni sen kotitöihin. Paitsi tänään. Kun otin tämän luonnoksen uudelleenkäsittelyyn.

Viime syksynä puheterapeutti kertoi Ylelle lasten puheongelmien lisääntyneen vanhempien liiallisen somen käytön takia. Tämän viikon maanantaina hesari julkaisi opettajan mielipidekirjoituksen. Kirjoitus herätti keskustelua varmasti osaltaan, koska esimerkit oli kirjoitettu aika dramaattiseen sävyyn, mutta toisaalta ehkä myös siksi, että se koskettaa meitä vanhempia joka päivä. Kirjoituksessa tuntematon äiti antoi junassa (arviolta) 2-vuotiaan käyttää padia. Laitetta, joka imi lapsen elämänvoimat sillä aikaa kun äiti oli keskittynyt omaan älypuhelimeensa. 

Tunsinko piston sydämessäni kun luin nämä? Kyllä. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa? Ei aivan. On niitä päiviä kun puhelin on suorastaan liimattu kiinni käteen. Tsekkaan somen, luen sähköposteja, vastaan niihin, googletan reseptejä tai etsin pojalle harrastusmahdollisuuksia, luen ammatillisesti kiinnostavia artikkeleita ja yritän siten pysyä kelkassaKatselen vlogeja pyykkien laiton lomassa, whatsappailen ystävien kanssa, päivitän somekanavia, kirjoitan ylös ideoita blogiteksteihin, etsin lapsille vaatteita fb-kirppiksiltä, luen tviittejä, katson vaikkapa loppuviikon sään tai tarkistan onko cashewpähkinä oikeasti pähkinä tai tomaatti hedelmä. (Ei ole pähkinä. On hedelmä.) Pyrin tietoisesti kehittämään omaa somen käyttöäni. Mutta kukapa meistä ei sitä kädenjatketta esille kaivaisi sopivan hetken koittaessa.

Lähtökohtaisesti ilmiö ei ole älypuhelimen vika. Jos vanhempi ei ole kiinnostunut viettämään lapsen kanssa aikaa, siihen keksitään kyllä keinot ilman älylaitteitakin. Tabletti lapselle ja puhelin itselle, on silti aivan liian helppo keino siihen. Harmi vain, että tällaisen ongelman havaitseminen vain on yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa muunkin laiminlyönnin – lähipiirissäkin. Onko lähes sama asia vetää johtopäätös junassa pelaavan lapsen ja äidin huonosta kiintymyssuhteesta kuin vaikka kaupassa raivoavalle lapselle malttinsa menettäneen äidin tuomitseminen  hirviöksi? Ei siitä mitään äitipalkintoja jaeta, mutta aina ei vain jaksa.


Tätä aihetta sivuttiin myös Kasvatuspuntari-kampanjassa, johon Siskonpeti-sarjan tekijät ovat tehneet loistavia (sellaisia sopivan kirpaisevia) videoita. Asiasta saa ja ennen kaikkea pitää puhua, mutta ei ole mitään syytä lähteä tuomitsemaan jokaista puiston reunalla ”somettavaa” vanhempaa huonoksi kasvattajaksi. On todennäköisempää, että tuo vanhempi käyttää puistohetken omana lepohetkenään somea selaten kun muutoin antaa itsestään sen 110% – tai jopa siitä huolimatta, että se on se päivän ainoa rentoutumishetki, vanhempi käyttääkin sen opiskeluun tai työntekoon.

Mutta jos älylaitteet saavat liikaa otetteeseensa, siihen pitää ottaa etäisyyttä. Eri tutkimusten* mukaan älypuhelin avataan 100-150 kertaa päivässä. Omaa älylaitteiden käyttöä on syytä tarkastella kriittisesti. On monia sovelluksia, joilla voit mitata ja tutkia omaa puhelimen käyttöäsi. 

Lapsella ei ole riittävää itsesäätelykykyä. Vanhemman tulee huolehtia paitsi lapsen ruutuajasta, myös oman mediatulvan rajoittamisesta. Moni vanhempi laittaa kyllä lapselta tabletin jäähylle liikakäytön vuoksi, samalla kun ei pysty itse laskemaan puhelinta hetkeksi pöydälle. Älypuhelin mahdollistaa vanhemmalle sen, että on paikalla, mutta ei välttämättä läsnä. Jatkuva somevirta on koukuttavaa.

Digitaalinen maailma on (paitsi koukuttava) myös kiehtova. Emmekä ole sitä myöskään lapsilta (tai tähän mennessä lähinnä esikoiselta) kieltäneet. Se ei kuitenkaan ole sama aika kuin olla rajoittamatta sitä. Mediakasvatus (ja viriketulvan hallinta) on sitä kuuluisaa nykyaikaa. Tiesitkö, että tänä syksynä pienten koululaisten opintosuunnitelmaan on lisätty myös ohjelmointi?

Somessa tulee päivittäin vastaan ikäviä asioita, mutta paljon myös hauskoja juttuja, joille hymähtelen. 

Mutta kyllä ne päivän parhaimmat naurut tulevat aina ruudun tällä puolen. 


***
Lisätietoa: 
Miten hallita viriketulvaa? (Sydänliiton Neuvokas perhe -sivusto)
Koodi2016  (Ohjelmointi OPS:ssa)
Kasvatuspuntari (Ensi- ja turvakotien liiton vinkit kasvatukseen)
Lähtiömutsi (Hanne Valtarin kirjoitus älylaitteiden käytöstä)
*lähteitä: Internet trends 2013 ja MikroBitissä 2016
Sovelluksia puhelimen käytön mittaamiseen

höpöt

Behind the sosekeitto

syyskuuta 03, 2016

Lauantain kevennykseksi pientä behind the scenes -matskua. En ehtinyt hakea sen kummempaa syksyistä rekvisiittaa, kun nopeasti ajattelin kuvata bataattikeiton blogiin. Kasvissosekeitosta tulee itselle sellainen vahva syksyfiilis. Pimenevät illat ja kynttilat. Viltti ja sohvannurkka. Hörppäys kuumaa keittoa. Joku rentouttava tv-sarjaa. Mieluiten jotain hömppää. Toivottavasti keittokuvista välittyi hyvä ja rauhallinen fiilis?

"Jos tästä nyt äkkiä vaan otan kivat ruokakuvat."










Pysy nyt tässä, kulta.



Ei, ei, ei pöydälle.


Älä koske siihen.

Älä vedä liinaa.

Ihan hetki vielä.

No niin. Eiiiiiiih!

Kohta saat. 


No äiti ant...tai no, syö lattialta.

Seesteistä syyskuuta!

Luitko jo edellisen postaukseni "Kun äiti ei uskalla"?

ajatuksia

Kun äiti ei uskalla

syyskuuta 01, 2016

Istun autossa, selaan puhelinta. Olemme juuri aiemmin vieneet Isoveljen eskariin. Kurkin ovelle päin, menikö sinne joku muu. En nähnyt ketään. Katson takapenkille ja Pikkuveli heiluu siellä omiaan. Kysyn mennäänkö? No eihän se vastaa kun nauraa vain.

Uskallanko vai ajettaisko sittenkin vain suoraan kotiin?

---

Esikoinen on rohkea ryhmäytyjä. Hän ei paljonkaan jännitä uusia paikkoja tai kohtaamisia. Pienempänä esimerkiksi kaverisynttäreillä hän ei halunnut osallistua kilpailuihin, mutta se koski oikeastaan vain sitä kilpailua – kaikenlaiseen muuhun yhdessä tekemiseen hän kyllä on aina ryhtynyt mielellään, vaikka ei kaikkia tuntisikaan ennestään.

Toistaiseksi en siis ole onnistunut siirtämään omaa traumaani lapselle. En koe olevani ujo tai huono osallistumaan ryhmässä – päinvastoin, mutta uusiin paikkoihin meneminen ensimmäistä kertaa jännittää aivan tolkuttoman paljon. Siis suorastaan naurettavan paljon ollakseni aikuinen. Toisaalta silti mielelläni hakeudun niihin tilanteisiin.

Huomasin, että täällä Liedossa on avoin päiväkoti -toimintaa neljänä päivänä viikossa. Juuri täydellistä tekemistä minulle ja pikkuveljelle aamupäivisin! Mutta hitto, että se kynnys oli korkea. (Se ei näy kuvassa, mut oli se!)

Rohkelikko esikoinen toimii usein hyvänä esiliinana ja "icebrakerina", mutta nythän jouduinkin itse puhemieheksi. Jostain syystä minua ärsyttää tilanteet, joissa näytän siltä, että olen pallo hukassa. Epävarmuus. Ainakin sen näyttäminen.

Tai mikä ehkä vielä ärsyttävämpää, jos en näytäkään siltä ja minun oletetaan tietävän. Sitten pitää ihan itse kertoa, että on ensikertalainen. Että ihan myöntää ettei tiedä.

No okei okei, se kuulosti paljon dramaattisemmalta pääni sisällä. Ainakin silloin maanantaina.

Olishan siihen nyt varmaan voinu vähintään kualla tai jotain.

Still alive!

Muuten, työelämässä tämä on jotenkin ihan eri. Siellä usein kuitenkin tiedetään sun tulosta ja hississäkin voi aina keskustella niistä töistä. Tai Suomessa kun kerran ollaan, niin voi olla ihan luvan kanssa keskustelematta. 


Minulle yhtenä äitimyytin osana on juuri se rohkeus. Minun pitäisi uskaltaa, koska olenhan äiti. Opetan lapsille, että uusia tilanteita ei ole syytä sen enempää jännitellä – ja varmasti siellä uudessa päiväkodissa on mukavaa. (Vaikka itsehän olen ihan shittinä tämän hymyni takana. No niin menehän nyt.)

Näissä tilanteissa toisille se uusiin ihmisiin tutustuminen on raskasta ja kuluttavaa, minä taas pidän siitä, vaikka small talk ei olekaan minulle kaikkein luontevinta. En ole se, joka on ensimmäisenä äänessä, mutta osallistun mielelläni keskusteluun. Hitaasti lämpiävä siis.

Moni lukija saattaa ajatella, että bloggaajat ovat juuri niitä "social butterfly" -tyyppisiä ihmisiä. Ja osa varmasti onkin, mutta itse taas olen huomannut, että useat ovatkin hiljaisempia ja ujompia mitä oli etukäteen ajatellut.

Avoimessa päiväkodissa oli todella mukavaa, menimme heti tiistaina uudelleen ja käymme varmasti jatkossakin. Jää on rikottu. Perhepesän muut äidit olivat mukavia ja vastaanottavaisia. Ei kuppikuntia. Mutta ennen kuin pääsen kunnolla ryhmään kiinni, niin huomaan usein olevani se, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joku ehtikin jo puhua päälle. Ja sitten näytän tältä.

Onneksi aina on tämä blogi, kukaan ei keskeyttänyt.

Paitsi yksi kakkavaippainen.

---

Saako äitiä ujostuttaa?

featured

Bataattikeitto inkiväärillä

elokuuta 31, 2016

Nyt on menossa joku kokkauskausi. Tykkään hirmuisesti laittaa ruokaa ja leipoakin, mutta vain sellaisia suht yksinkertaisia ja nopeita juttuja. Positiivista plussaa jos ruoanlaitossa ei kulu koko kaapillinen kippoja ja kuppeja. Mä nimittäin inhoa – ei... Mä vihaan niitä kokin muita velvollisuuksia, eli työpisteen siivoamista ja tiskaamista. 

No onhan tiskikone juu, mutta ei niitä sellaisenaan voi sinne heittää ja sitä paitsi seonainatäynnä! Mutta kun kerran on olemassa pakastimia, joita ei tarvitse sulattaa, niin kuka keksisi keittiön, jota ei tarvitse siivota? Anyone?

Mulla on nyt syksyn ruokateemana monipuolistaa meidän perheen ruokakylttyyriä. Ottaa askel tai kaksi poispäin niistä kaavoista, joihin olen keittiössäni pahasti kangistunut. Ensimmäinen askel on kauppaostosten parempi suunnittelu. Tai siis oikeastaan ylipäänsä suunnittelu. Olisi varmaan hyvä miettiä ennen sitä kauppaa mitä syödään ja mitä siihen tarvitaan, kuin miettiä kaupassa, että ostan nyt tätä ja mitäs siitä tekisinkään.


Näiden kauniiden sanojen jälkeen on hyvä todeta, että tämä bataattisosekeitto jos mikä,  on juuri yllä kertomani vastakohta. Sosekeitto, jonka teen aina lähes samalla tavalla, koska se on takuuvarmasti niin hyvää. Ehkä ensi kerralla voisin kokeilla jotain muuta. Mutta tämä on minun ja esikoisen lempparia! Vaikka tällä kertaa laitoin tavallisen ruokakerman sijasta ranskankermaa. Kuin villiä?

Jos omenapiirakka on leivonnaisten syksyinen must have, niin sosekeitto on ruokien ykkönen syksyllä. Tämä keitto on täsmällisemmin kasvissosekeitto, mutta bataattisuuttahan voi säätää maun mukaan. Teen keittoa aina ison satsin ja "jatkan" sitä usein peruna-porkkanalla. Tähän voisi käyttää hyvin myös kolme keskikokoista bataattia.



Näin se menee:

Bataattikeitto inkiväärillä

2 bataattia
3 perunaa
3 porkkanaa
1 sipuli
1 prk ranskankermaa

Kasvisliemikuutio
Tuoretta inkivääriä (semmoinen peukalon kokoinen palanen)
Ruohosipulia (ja persiljaa)
Mustapippuria
Suolaa

Kuori ja pilko juurekset (pilkon aina pieniksi, jotta kypsyvät nopeasti), keitä liemikuution ja inkiväärin kanssa noin 10-15 min. Soseuta juurekset ja mausta mustapippurilla ja suolalla. Lisää kerma ja yrtit, kiehauta. Laitoin myös persiljaa kun sitäkin oli ja pidän sen mausta, mutta sen voi jättää pois tai korvata vaikka korianterilla. Ruohosipulia ja pippuria voi lisätä vielä lautaselle. Tarjoile sellaisenaan tai perinteisesti raejuuston kanssa.


Piis of soup!

featured

Kysyin mieheltä | Husbandtag

elokuuta 29, 2016

Tämä haaste heitettiin minulle joskus kauan sitten. Hieman tämänkaltaisia juttuja pohdimmekin ennen vihkimistä, mutta tässä nyt miehen ajatuksia minusta (3 kuukauden naimisissa olon ja) 14 vuoden yhdessäolon jälkeen. Apua.

1. Kun vaimosi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?
- Devious Maids. Tai joku sun ihme sarja.
("Ihmesarja" eli Gilmoren tytöt. Game of Thronesia odotellessa!)


2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?
- Se semmonen, mauton. Tavallinen.
(Joo, olen hieman hajuton ja mauton tyyppi.)

3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?
- Jotkut liharuoat, et ikinä suostu ku ehdotan jotain pihviä...muuten sä syöt kyl kaikkee.

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?
- Varmaan ruoaksi ottaisit lohta ja harvemmin juot, mut vastaan skumppa.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?
- Ainaki 40 
(Kröhöm! Se on kolmeysi.)

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?
- Kaikkee krääsää. Kuvausrekvisiittaa.
(Jjjjust.)


7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?
- Pullataikinaa.
(Mitää?! Haluutsä nyt lukita muka tän vastauksen.)
- Eiku. Jäätelöä.
(True dat.)

 8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?
- Juostessa teknoo ja kotona poikien kans Suomi-räppiä.
(?? Tällä hetkellä lenkillä kuuntelussa on lähinnä vaan tylsästi radiosoittarit.)


9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?
- Komedioista.
(Niistäkin kyllä. Aika kaikkiruokainen olen tässä myös.)


10. Minkä väriset silmät hänellä on?
- Vihreet.

11. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?
- Kun mä hoputan.

12. Missä hän on syntynyt?
- Sairaalassa.
(What a funny guy. Loimaan sairaalassa, Koski TL on kotikunta.)

13. Minkä parissa hän viettää mielellään monia tunteja?
- Kirjoittamisen.

14. Mitä hän osaa erityisen hyvin?
- Montakin asiaa. Mut vastaan et kokata.
(Aaaw. Kiitos!)

15. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?
- Mämmi.

16. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?
- Puhelin, kotiavain ja lapset.
(Näistä olis hyvä muistaa aina ainakin kaksi kolmesta.)

17. Mikä saa hänet ärsyyntymään?
- No se hoputtaminen. Ja varmaan siks kun se on sun oma vika kun joutuu hoputtaa. Mut et sä kyllä helposti ärsyynny.

18. Entäs piristymään?
- Mun hauskat jutut.

19. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?
- Spaissareita.
(Siis nykyään?)
- Aaa! No sit en kyl osaa sanoa.
(No ei voi syyttää. Ei tule itselläkään oikeastaa ketään tiettyä mieleen. Mutta tykkään hyvistä persoonista, en niinkään välttämättä saavutuksista. Esimerkiksi hauska ylläri oli Eva Longorian snapchat, jossa on toki paljon korkeaa pintaliitoa, mutta hänestä välittyy silti sellainen lämpö.)

20. Millainen hän on vaimona?
- Rehellinen, huumorintajuinen ja joskus jopa hauska – niin et mäkin nauran.
(No kiva. Ootpas ite nyt  tosi "hauska".)

21. Mikä on hänen uusin villityksensä?
- Myyminen. Hihih! Tori.fi ja facebook-kirppikset.
(Olin jo varma, että vastaa lastenvaatteet, mutta ei tämä kauas aiheesta mennyt.)

22. Millainen on hänen kotilook?
- Verkkarit ja imetystoppi.

...No niin, eiköhän tämä jo riitä! Kiva, kiitti!


arki

Arjen juoksua

elokuuta 28, 2016



Tämäkin kuukausi vierähti aivan älyttömän nopeasti. Moni aloittaa syksyllä uuden harrastuksen – tai vanhan uudelleen.

Mun harrastukseni on tällä hetkellä kaupoissa juokseminen. Eipä sillä, hikihän siinä tulee. Tällä viikolla taisin käydä joka päivä kaupassa. Parhaimpina päivinä kahdesti. "Mä otan nyt vaan nämä tärkeimmät ja tuun sit huomenna kunnolla." Myyjät ihmettelee kohta, että onko toi muija vieläkin täällä.

No en, ku taas.

Pitäisi myös keksiä jokin aukoton systeemi kirjata puuttuvat asiat ostoslistaan. Keittiösuihketta ihan mahdoton muistaa kun pyyhkii pöytiä kädet märkänä eikä voi kirjoittaa puhelimeen tai edes paperille. Pitäisi aina kiertää kaupassa kaikki hyllyvälit, varmuuden vuoksi. Usein muistaa mitä piti ostaa kun kävelee ohi. Ellei harhaudu ja ostakin vierestä sitä tiskiharjaa "kun tää pitäis kohta vaihtaa". 

Sit tais ollakin jo kaikki.
Ja kassan kautta kotiin!

Ttu!! Se suihke.


(Kuvan Tokmanni liittyy 50% tapauksista.)

featured

Sitruunainen omenapiirakka

elokuuta 27, 2016

Esikoisen kummit olivat tänään kylässä ja teimme vihdoin – jo aiemmin hehkuttamani – grillipitsat. Kesän ensimmäiset ja viimeiset. Nätti ilma ja kaikkee. Mutta tuuli. Oikea puhuri sellainen pilasi suunnitelmat eikä grilliin saatu kunnon höökiä. Eikun äkkiä uuni päälle. Saimme kaksi pitsaa paistettua grillissä. Pitsakivellä saa ihanan rapean pohjan. Pidän rukiisesta pitsapohjasta ja siihen löydät ohjeen täältä viime syksyn pitsagrillailusta.

Tämän postauksen ei kuitenkaan pitänyt käsitellä pitsaa tai grillausta vaan sitä mitä söimme jälkiruoaksi. Syksyn must-herkku. Omenapiirakka.

Olin jo kirjoittamassa, että tällä kertaa tein jopa täysin ohjeen mukaan. Se on äärimmäisen harvinaista. Vaan enpäs edes tehnyt. Kaapissa ei ollut vaniljajogurttia, joten käytin ihan luonnonjugua. Ja hyvä tuli. Ehkä jopa parempikin! En yleensä leivo tai kokkaa ohjeen mukaan siksi, että kaikki reseptikirjat ja ohjeita pursuava internetsi on minulle vain pohjaton inspiraation lähde. Joko valmistan päähänpistosta, jolloin kaikkia aineita ei ole kotona saatavilla tai sitten vartavasten ostan kaupasta vain tärkeimmät ja sovellan loput.



Löysin tämän ohjeen ja tein pikatsekkauksen mitä kaapista puuttuu. Sitruunarahka. Ok, no tämä oli iisi. Vaniljajuggaa en viitsinyt ostaa kun maustamatonta oli saatavilla. Olen aina ajatellut näiden rahkapiirakoiden olevan monimutkaisia vaiheiltaan, mutta ainakin tämä Liian hyvää -blogin ohje oli hyvin simppeli.

Sitruunainen muruomenapiirakka (pellillinen)

Muruseos:

8 dl vehnäjauhoja
3 dl hienoa sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
250 g sulatettua voita tai margariinia

Pohjataikina:
2/3 muruseoksesta
2 dl vaniljajogurttia (tai luonnonjugua, voi myös maustaa vaniljasokerilla)
1 kananmuna

Täyte:
1 litra pieniä omenakuutioita (n. 5 omenaa)
hieman kanelia
1 tlk sitruunarahkaa (200 g)
1 tlk maustamatonta rahkaa (250 g)
1,5 dl hienoa sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 kananmunaa

1. Sekoita muruseoksen kuivat aineet kulhossa sekaisin. Sulata rasva ja kaada jauhoseoksen sekaan. Vatkaa sähkövatkaimella nopeasti muruseokseksi. Älä vatkaa liikaa. Ota muruseoksesta 4,5 dl toiseen kulhoon, ja laita sivuun pinnan muruseosta varten.

2. Pohjataikinaa varten, lisää jäljelle jääneeseen muruseokseen vaniljajogurtti (tai luonnonjugu) ja kananmuna. Vatkaa nopeasti taikinaksi. Ei tarvitse olla sileää, vaan murupaakkuja saa jäädä.

3. Levitä pohjataikina leivinpaperilla vuoratulle suurelle uunipellille. Laita pienet taikinanokareet leivinpaperin alle, uunipellin nurkkiin, että paperi pysyy paikallaan, kun levität tahmeaa taikinaa pellille.

4. Kuori ja kuutioi omenat pieniksi kuutioiksi. Itse käytin 5 keskikokoista omenaa. Levitä omenakuutiot piirakkapohjalle tasaisesti. Jos pidät kanelista, lisää hieman kanelia omenakuutioiden päälle (ilman kaneliakin tulee herkullista).

5. Valmista rahkatäyte sekoittamalla rahkat, sokerit ja munat vatkaimella sileäksi seokseksi. Kaada täyteseos tasaisesti omenakuutioiden päälle.

6. Ripottele sivuun jättämäsi 4,5 dl muruseosta rahkatäytteen pinnalle, mahdollisimman tasaisesti.

7. Paista piirakka 175 asteessa uunin keskitasolla noin 40-45 min ylä/alalämmöllä. Piirakan pinta jää vaaleahkoksi, mutta pohja on yleensä tummempi. Anna piirakan jäähtyä kunnolla. Piirakka on parhaimmillaan seuraavana päivänä, jääkaappikylmänä, makeuden ja kosteuden tasaannuttua.



featured

Kuinka kertoa raskaudesta oikein

elokuuta 25, 2016

Varmaan suurin osa teistä lukijoista on joskus joutunut tilanteeseen, jossa päässyt (tai joutunut) kertomaan raskaudestaan jollekin. Eli siis about kaikille sun lähimmäisille. En usko olevani ainoa, jolle se on jostain syystä tosi vaikeaa.


Omg, ja nyt välikommentti. Minä. En. Ole. Raskaana. Aihe nousi esiin ihan muuta kautta. 


No ni, jatketaan.

Oletteko miettineet miksi monet tekevät isovanhemmille sellaisia lahjalaatikoita ja ylläriviritelmiä, joihin piilottaa ultrakuva ja lymyillä sitten itse jossain muualla kun paketti avataan. Ei se johdu siitä, että haluaisi tehdä siitä ikimuistoisen hetken. Believe me. Se on ikimuistoinen joka tapauksessa. Niin tehdään, koska se on helpompaa.

Jos raskaus on ihan alussa – toim. huom. loppuraskaudessa on se kätevä puoli, kun tapaa jonkun niin ei enää tarvii kertoa, kuva puhuu puolestaan (ja allekirjoittaneella ihan pelkkä naamakuvakin riitti).

Niin siis, kun raskaus on vielä alussa, ei oikeastaan ole tapahtunut hirveästi mitään. Paitse ne vaivat ja se osuus, joka sen raskauden on aiheuttanut. Raskauden paljastamisen toinen kerta oli lähes yhtä jännittävää kuin se ensimmäinenkin. Olimme myös olleet tuolloin jo 12 vuotta yhdessä, mutta silti ainoa asia, jota mietin oli, että no nyt kaikki tietää et meollaanharrastettuseksiä. KAHDESTI.

Raskaudesta kertominen lähipiirille on pakollinen paha ja välttämättömyys. Joku saattaisi vähän loukkaantua jos seuraavan kerran nähtäessä kävelisikin vastaan vauva kainalossa. Tämä on asia, johon on vaikea kesken kahvipöytäkeskustelun löytää hyvää aasinsiltaa. Mutta ei sitä haluaisi ihan vain töksäyttäkään, ettei tulevalla mummolla mene pulla väärään kurkkuun.

Pullasta puheenollen. Silti se töksäyttäminen on aina parempi vaihtoehto kuin ah niin loistavat idiomit raskaana olemiselle. Jos et halua asiasta yhtään enempää vaivaannuttavaa, älä kerro sitä kiertoilmaisuin. Pahimmassa tapauksessa sitä vertauskuvaa ei ymmärretä ja sitten vasta siitä keskustelusta tuleekin hyvin outo.


- Meillä on hedelmä on kypsymässä. 
Ai kiva, mekin istutettiin just kirsikkapuita.
 

-Pulla on uunissa. 
No herranjestas – ja sä oot täällä!

- On vähän essunhelma koholla. 
Jaaha sitä on otettu vaikutteita alastomasta kokista, vink vink.

- Olen siinä tilassa. 
Shiish mäki oon jo ihan humalasha.

- Haikara kävi kylässä. 
Hyvä teille, meillä ne on ne perkeleen varikset vaan riesana.

- Olen pieniin päin. 
Apua sä oot sairas! Soitan poliisit.
 

-Saatiin lotossa 7 oikein. 
VAU, onnea! Oliko monta kimpassa kun panitte numerot?

Että ei muuten yhtään lähde väärille urille se homma.


P.s. En ole muuten ikinä oikein voinut sietää raskauteen tai synnytykseen liittyviä "hauskoja" sanoja ja sanontoja, kuten vaikka "olla tiineenä, hautoa, jakaantua, räjähtää, telakoitua(!) tai poksahtaa". Yäh. Kerro omat inhokkisi!

featured

Omena-porkkanamehu à la Aaltoja

elokuuta 24, 2016

Ostin miehelle mehulingon synttärilahjaksi. Luonnollisesti ensimmäisen viikon teimme joka päivä mehuja ja sitten siirsin lingon keittiön alalaatikkoon – tai siis à la laatikkoon, hö hö! – josta se vaivoin kaivettiin viikonloppuisin. Tänään suorittaa piti jo lähes arkeologisiakaivantoja kun metrin leveä keittiölaatikko oli syönyt sisuksiinsa aimo määrän tavaraa. Justhanmäsiivosin. Oliks tää tutti se mitä etsittiin joskus ja eihän tätä pleikkariohjainta kukaan vaan oo kaipaillu?

No tänään se joka tapauksessa otettiin käyttöön kun mehuhimo iski. (Olen ollut joskus oikea mehulutraaja, mutta olen siitä pahasta tavasta päässyt eroon, ainakin suurimmaksi osaksi.) Itse tehdyt mehut ovat takuulla vitamiinirikkaita ja tuoreinta tuoretta. Nyt omppukauden käynnistyessä oli kiva tehdä omenamehua. Vaikkei meidän keittiöstä nyt valitettavasti löytynytkään niitä kotimaisia. Mehulingon parasta antia (blenderiin verrattuna) on juuri porkkanamehu. Omenaa ja pehmeämpiä hedelmiä voi hyvin myös blendata ja tehdä mehumaisen smoothien. Olen ihan ymmälläni kuinka paljon linko voikaan puristaa yhdestä porkkanasta mehua!

Omena-porkkanamehu à la Aaltoja


6 (punaista) omenaa
8 isoa porkkanaa
Kourallinen vihreitä viinirypäleitä
Yhden sitruunan mehu
Palanen inkivääriä

Ja eikun linkoamaan!

(Sitruuna tuo paitsi makua, estää myös omenan tummumista, mutta silti mehun väri vaihtui aika nopsaan kirkkaan oranssista hieman sameahkoon.)

Tämä mehu kelpasi muuten hyvin myös nirsolle taaperollekin!

Löytyykö teidän hyvin varustetuista keittiöistä mehulinkoa?

esikoinen

Eskarihuumaa vai eskariuhmaa?

elokuuta 23, 2016

Eskari alkoi vasta viime viikolla, mutta on saanut jo suuria muutoksia meidän arkeen. Kuusivuotias haluaa palavasti oppia koko ajan uutta ja tietää enemmän. Esikoulu, tuo taivaanlahja, joka tarjoaa bensaa niihin liekkeihin.

Kesän loppupuolella tuntui jo, etten mitenkään pysty keksimään tarpeeksi tekemistä Isoveljelle. Tai pystyn, mutta en jaksaisi kun pitäisi paljon muutakin tehdä. Juuri kun ehdit keksiä jotain tai annat tehtävän niin jo kuuluu "Oke, mitä sit?"

Nyt kun pakollinen aivojumppa on suoritettu aamupäivällä, minustakin riittää enemmän iltapäiväksi ja lapsi itsekin on rauhallisempi. Eilen pelattiin lautapeliä yhdessä pitkästä aikaa. Olin aamupäivällä ehtinyt raivata keittiön ja touhuta pikkuveljen kanssa. Vähemmän kaaosta korvien välissä ja keittiönpöydällä.

Kevään ja kesän vaivannut eskariuhma on selvästi rauhoittunut jo yhdessä viikossa! (Ah, ihan kuin tv-shop!) Selkeämmät aamutoimet, kiva esikoulu, uusia kavereita ja paljon tekemistä. Monta avainta iloisempaan arkeen. Eskarin odottaminen oli jännittävää ja siitä puhuttiin etukäteen paljon. Vähemmästäkin alkaa puntti tutista. Itseäkin jännitti, lähinnä siksi, että saatoin ihan vain pari kertaa pissiä omiin muroihin. "Eskarissa kyllä pidetään huoli, että istut paikallasi kun syöt, ja siellä sitten syödään kaikki mitä tarjotaan eikä kukaan ei auta sulle niitä sukkia jalkaan siellä". Mutta ihan kiva paikkahan se on.

Eskari rimmaa keskarin kanssa. Sattumaa?


No eipä sitä olisi tarvinnut itsekään. Kummankaan. Tyyppi on näissä tilanteissa aina kuin kala vedessä. Ensimmäisenä päivänä eskariluokan ovella jäbä oli jo hävinnyt vierestä. Olis ny sanonu edes heipat.

Ovella oli toinen poika vanhempiensa kanssa, eikä rohjennut mennä muiden mukaan. Ajattelin tsempata poikaa ja näytin, että tuolla on Eevert-poika, mene vaikka hänen kanssa leikkimään, hän on myös ensimmäistä päivää täällä. Pojan äiti vastasi: Niin. Meidän poika on kyllä ollut täällä koko ajan päivähoidossa.

Taidan jättää uhkailun lisäksi myös tsemppaamisen muiden harteille. Jäljelle jäi vain lahjonta ja kiristys.


Mukavaa syksyn alkua kaikille muutosten tuulissa seilaaville! <3

featured

Maanantaita ihmiset!

elokuuta 22, 2016

Mun elokuuhehkutukset meni ihan harakoille. Kesäkuukausi. Pyh. Takkikelit on täällä taas! Paitsi näissää meidän leveysasteen kesälämpötiloissa taitaa kyllä olla aina takkikeli. Tämä meidän pienin ei vaan meinaa arvostaa äidin hömpötyksiä. Syksyinen vaatehuuma on täällä taas! Vaatemerkeiltä tippuu uusia mallistoja samaa vauhtia laskevan lämpötilan kanssa.  


Jotain ehkä tulee uutenakin ostettua, mutta nyt hyvät mahdollisuudet myös kirppistelyyn. Takki on uudenveroisena fb-kirpulta ostettu ja minä olen siihen ultimaattisen ihastunut. Mutta joku muu ei.

Takin päälle laittaminen lamaannuttaa hänet täysin. Ei voi kävellä. Ei voi edes itkeä. Koska takki. Se on kai liian iso, liian kahiseva ja aivan liian keltainen, prkl!

Kuten jo instassa kuulutin. Jos maanantai olisi taapero, se olisi tällainen:


Vaan HänMän ei vielä aavistakaan, että pahempaa on luvassa.

Nimittäin haalarikausi!

featured

Olohuone ruokasaliksi

elokuuta 22, 2016


Viime tipan naiset käsi ylös nyt! En tiedä mistä olen tällaisen toimintamallin oppinut ja miten siitä voisi oppia pois, koska se on vähän stressava, mutta toisaalta taas äärimmäisen tehokas. Minun kroppani ja aivoni toimivat parhaiten pienen paineen alla. Toisin sanoen (miehen) viimeisellä lomaviikolla. 

Lomalle oli asetettu pienehkö (pirun pitkä), siis pienehkö to do -lista, joka käsitti lähinnä kodin remppaamista ja raivaamista. Nyt isoveli käy eskaria ja mies on duunis töis, kotona on siis kaksi auttavaa kättä vähemmän. Mutta tuliko lomalla hyödynnettyä tätä tilaisuutta. No ei tietenkään! Minun ja Ropposen arki jatkuu kotona, mutta silti pieni paniikki iski viime viikolla, että nyt pitää saada paljon näkyvää aikaiseksi.

Osan viikosta istuin koneella työstämässä valokuvia. Ja samalla kun huhkimme myös sitä yläkertaa valmiiksi...tai siis valmiimmaksi – teki mieli ottaa pieni välipalahomma ja repiä olohuoneen tapetti pois. (Olohuone ennen mm. täällä.) Tuo yhden seinän muutos oli todella nopeasti tehty. Jos ei laske mööpelivalssiin kulunutta aikaa niin itse remppaan meni noin 4 tuntia. Pidän lopputuloksesta ihan älyttömän paljon. Paitsi, että se on täysin omien käsien tuotos, seinä on siis maalattu pensseliä apuna käyttäen tuollaiseksi kevyeksi look-a-like-betoniksi. 

Olohuoneen muutos ruokatilaksi tuli samaan syssyyn, kun muutenkin piti siirtää televisio pois remppahullun naisen tieltä. Tupakeittiö on nyt sitten vain keittiö-ruokasali ja olohuoneen saamme sitten joskus kun tuo yläkerta valmistuu. Nyt tämä tila on valoisa, toimiva, avara ja enemmän meidän näköinen.

Arki, tervetuloa uuteen keittiöömme!

P.s. Olohuone näytti ennen tältä.

featured

Tämmöttöön maaseurul!

elokuuta 21, 2016

Kukaan ei ole niin kaupunkilainen kuin entinen maalainen. Mutta onneksi aika maalaisia tässä taas ollaan kun Liedossa asustellaan. Pikkukylän tyttönä olen kotiutunut hyvin tänne Turun ympäryskuntaan. Täällä Liedossa vietettiin tällä viikolla Lieto-viikkoa, jossa tapahtumaa oli monenlaista ympäri kuntaa. Näitä kylätapahtumia on varmasti jokaisessa Suomen kunnassa ja heinäkuun lopussa vietettiin omalla kotikylällä Kosken Kohausta.

Tällaiset tapahtumat ovat pienelle kylälle isoja tapahtumia. Suurissa kaupungeissa järjestetään erilaisia teemamarkkinoita harvase viikonloppu ja on Turunpäivää ja sen sellaista. Kunnissa panostetaan yhteen tapahtumaan, yrittäjät ja yhteisöt paiskivat paljon vapaaehtoistyötä. Ja kävijät suunnittelevat koko vuoden millaisen kohauspyörän sitä ottaisi ensi vuonna alleen. (Oikea vähän rämä mummopyörä on tietysti klassikko!)

Olen huomioinut muutaman homman näistä kylätapahtumista:

Kylämarkkinat järjestetään aina enemmän tai vähemmän löyhästi Jaakonpäivän tai Unikeonpäivän ympärille. Tai sitten myöhempään loppukesään, sadonkorjuun aikaan, mutta kuitenkin ennen puintiaikaa. (Ei muuten kerkee pellolle. Perkele.)

Kylämarkkinat juontaa aina joku julkkis. Suosituimpia lienevät ex-perintöprinsessat tai joku 70-luvulta tuttu iskelmälaulaja. (Koskella oli muuten kerran Napakymppi – ihan OIKEAN Salmelaisen vetämä! Jos oisin kertonu tän teille 20 vuotta sitten, oisitte ihan että wou!)

Torilla jaetaan kahden värisiä ilmapalloja, sinisiä ja vihreitä. Ruiskukka ja apila. (Mikäli he huomaavat, että sinulta (eli lapselta) puuttuu se toinen, saatte hyvin pian sen toisenkin.)

Kylällä ulkoilutetaan niiden mummopyörien lisäksi myös harraste- (eli vanhoja) autoja.

...ja rompetorilla vanhoja tavaroita. (Joihin kukaan ei uskalla koskea, ettei myyjä (eli sun naapuri) luule, että vaan uteliaisuuttas niitä tongit. Nih.) 

Torilla kauhistellaan lasten kasvamista. (Joo, hän on ihan oikeesti vuoden vanhempi kuin viime vuonna.) 

Lapset vetävät yhden metrin pituuteensa nähden yllättävän monta metriä lakua. (Ja sen avulla jaksavat yllättävän hyvin pomppia monta tuntia pomppulinnassa, mutta torilla kävelyyn se ei auta. Mä en jaksaaaa-a-a-aaaa enää kävellä!)



Kesätapahtumissa on aina vähintään yksi älyvapaa kilpailu, kuten vaikka huoltoaseman ympärihiihto. (Kiitos tästä kohdasta vain öhöm omille vanhemmilleni, jotka aina jaksavat näitä ideoida ja järjestää.)

Ohjelmaa on myös muunlaista, kuten vaikka ne pakolliset paloautot tai boccianäytös. (Kyllä, näytös! Ja oi kyllä, se siis on vähän kuin petankki.)

Karaokekilpailu kuuluu kylätapahtumaan.

Ja kaljateltta! (Niissä iltakarkeloissa on tärkeä muistaa, että kannattaa olla vain toiseksi eniten humalassa.)

Entiset asukkaat voivat näissä karkeloissa törmätä tuttuihin, lapsuuden kavereihin, entisiin naapureihin ja ihan vain entisiin tai vanhoihin koulukavereihin. (Ai säkin asut Turussa, kiva! Vois joskus nähdä. No, viimeistään ens vuonna täällä sitten.)

Niin ja markkinoilla on aina jokin hieno – murteella kirjoitettu kyltti. 

Et tämmöttöön (meil) maaseurul.


Mut hei kaverit, ens kesänä nähdään taas!

kesä

Minilomalla

elokuuta 17, 2016




Tämän viikon arkikuva tulee tässä. Kävimme minilomalla Seinäjoella. Ähtärissä ja Duudsonit Activity Parkissa. Molemmat kohteet olivat meille iloinen yllätys. Kumpaakaan kohtaan ei ollut mitään järjettömän suuria ennakkoajatuksia vaikka odottavin mielin olimme kuitenkin. Miehellä on ollut pitkä kesäloma, niin tällainen tuntui olevan oikea metaloma. Lomaa lomasta. Lapsetkin käyttäytyvät reissussa aina jotenkin paljon paremmin kun on puuhaa. Eikä itsekään jaksa nillittää pikkuasioista. Kinder bueno on varsin bueno iltapala kuusivuotiaalle.

Silti, onhan perhelomailu aina enemmän tai vähemmän hampaiden kiristelyä. Vaikka olemmekin perhelomalla, niin itsessään Oy Perhe Ab ei lomaile. Että kumpi sen taaperon kakkavaipan siellä hotellihuoneessa nyt vaihtaa kun "mulla on just asento". Tai kenen mielipiteeseen taivutaan kun valitaan ravintolaa, mennäänkö erikoisoluiden vai ateriaan kuuluvan lelun perässä. Onneksi sentään pitsa (yleensä) kelpaa kaikille.

"Mutta usko nyt, että häntä kutsutaan tarjoilijaksi eikä palvelijaksi.
Hys. Me keskustellaan tästä vielä."

Siis lapsen, ei miehen kanssa.

höpöt

Eläimellinen luonnostaan

elokuuta 11, 2016

Kävimme sillä mainitsemallani pienellä kesäreissulla. Reissu oli kaksipäiväinen ja ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului vierailu Ähtärin eläinpuistossa. Edellisestä käynnistäni olikin kulunut jo tovi. Muistelen, että olen ollut siellä leirikoulussa viidennellä luokalla. Ai, että mitä muistoja!

Olemme oikeastaan joka kesä käyneet jossain eläintarhassa. Toistaiseksi tästä Ähtäristä tuli lemppari ainakin itselle. Eläimiä on sopiva määrä ja lapsetkin jaksavat pitää mielenkiinnon yllä kierroksen ajan. Eläimet ovat pääosin "tuttuja", havumetsäaluiden eläimiä (tämä huomio sekä lapsia ajatellen että pidän myös siitä, että näin ollen eläimet ovat luonnollisessa ympäristössään). En tiedä oliko tuurista – vai juuri tästä puiston luonnollisuudesta – kiinni, mutta tällä kertaa myös näimme kaikki puiston eläimet.

Tässä meidän eläimelliset suosikit TOP 5:

1. Mä en aina nuku, mutta kun mä nukun, teen sen yhdellä jalalla seisten pää kainalossa -joutsen

Kuva riittänee.



2. Eläin, joka oli ihan susi jo syntyessään

Nämä ovat jääneet meiltä edellisillä eläintarhareissuilla näkemättä. En tosin huomannut silloin katsoa lammasaitausta tarkemmin. Täällä ne olivat ainakin ihan omassa tarhassaan. Muina susina. On se vaan jollain tavalla todella häijyn näköinen, mutta samalla kunnioitettava eläin.



3. "Duuuude kato vähän! Tosi kiva, nyt sä kastelit mut!" -ankkaeläin




4. Euroopan suurin maanisäkäs

"Mikä se on?"
"Visentti."
"Ai jaa...mikä se on?"
"No se on niinku biisoni."
"Ai biisoni! Vau!"
"No eeii ku, se on visentti."
"??"
"Joo siis biisoni."



5. Panda

No jep. Kuulin parkkipaikalla kun tyttö hihkui vanhemmilleen, että "Jeee koht mä nään pandan!!" Pandan? No nyt on tytöllä nallekarkit sekaisin pussissa. 

Sitten kesken kierroksen joku taas kysyi, että missä ne pandat on. Heräsi mielenkiinto, että mitkä hiton pandat. No pikkupandat tietysti. En ollenkaan muistanut niitä otuksia.

Söpö kuin mikä! (Siis tuo häntä ainakin.)


Bonus-eläin: 

Kaikista luonnonäänistä siellä kuului eniten näiden pentujen ääntelyjä. Nämä eläimet ovat vikkeliä ja pitävät paljon erilaisia ääniä aina kiljahduksista erilaisiin murahduksiin. Niiden kesyttäminen on vaikeaa, mutta vaivan arvoista. Niiden lempiruokaa ovat kaikki sokeripitoiset. Kesällä niille kelpaa erityisesti jäätelö. Ne ymmärtävät hyvin puhetta, erityisesti jos kuulevat nimensä mainittavan, mutta muuten kuulo on heikohko - etenkin erilaisten kieltosanojen suhteen. 

Suuttuvat helposti ja nuori eläin on tässä suhteessa hyvin äkkipikainen. Leppyvät kuitenkin helposti. Pienimmät yksilöt ovat yöeläimiä, mutta oppivat kyllä ennemmin tai myöhemmin ihmisten päivärytmiin. Tämä esiintyy luonnonvaraisena erityisesti leikkipuistoissa. Suloisen ulkomuodon lisäksi, nämä ovat nopeita oppimaan. Kaikinpuolin aivan korvaamaton perheenjäsen.


INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset