Häiden järjestäminen on juuri niin ihanaa kuin kuvitella saattaa! (Sarcasm alert!) Tuntui, että sitä mukaan kun listalta veti homman yli niin sai kirjoittaa kaksi perään. Lunkina morsiamena en kuitenkaan ottanut järjestelyistä stressiä turhaan kovin paljon etukäteen, vaan alkuvuodesta sain - jo aiemmin naineilta - morsiamilta vinkkiä, että jos esimerkiksi jonkin puvun mielin saada niin se tuskin kotiovelle yhtäkkiä ilmestyy. Kiitos siis säädyllisestä häätyylistäni kuuluu kaasoille, joista toinen löysi unelmieni puvun häätorista. 

Puku onkin se, johon olen kaikkein eniten tyytyväinen meidän häissä. Uuden puvun ostaminen ei olisi sopinut pieneen budjettiimme, joten olin jo täysin valmistaunut tyytymään johonkin ihan kivaan. Puku saikin kovasti kehuja, mutta moni kommentoi myös, että odotti ihan erilaista, mutta en huomannut kysyä millaista. Hiukset ja meikki olivat onnistuneet, samoin sulhasen puku ja kaasojen mekotkin sopivat häävärisuoraamme erinomaisesti.

Kaikki oli lähestulkoon täydellistä, en ole sen sorttinen ihminen, että pienet vibat kaataisivat hääpäivää. Ainoa toiveeni oli, ettei vain sataisi juuri silloin kun pitäisi kuvata. Meidän onneksemme hääaamu valkeni aurinkoisena ja näytti, että niin se myös jatkuisi. Skumppa oli kylmässä ja prinsessapäivä oli valmis alkamaan. Aloitan päivän tietysti virkistävällä suihkulla. Sitten siinä kuivatellessani mies alkaa tunkea kuopusta suihkun oven raosta. "Ööö, voitko pestätä tän, kun tää oksensi."

Oksensi.
Kaiken kaikkiaan vielä viisi kertaa ennen vihkimistä.

Oksentava lapsi tuo kieltämättä perspektiiviä hääpäivän muihin vastoinkäymisiin. Joita siis aina ihan varmasti tulee. No, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Voitte arvata kumpaan joukkoon me kuulutaan. Hah!

Kukkakauppa unohti vieheet, toiselta bestmanilta puuttui vyö, morsiamella alkoi hillopäivät, oksennuspyykin takia kuvausaikataulu jäi tiukaksi, kirkossa pappi puhui puolet puheesta puutaheinää (lieko kuunnellut meitä huonosti vai puhuiko edellisessä vihkimisessä meidän puheen) ja kirkkolaulaja perui edellisenä päivänä sairastumisen vuoksi ja kerrottakoon myös, että häätanssi meni runsaasta harjoittelusta huolimatta ihan pershiilleen (koska puku!)...mutta eivät ne minua suuremmin häirinneet. 

Mutta kimppu. Se onneton pieni kimppu oli katkaista kamelin selän. Näin kimpun ensimmäisen kerran kun olimme lähellä kuvauspaikkaa ja siinä kohtaa oli päästä itku. Pyysin pelkkiä pioneja, en vihreitä oksia - saati murattia. Vain pioneja. Se kimppuraasu sai tuta minun bridezilla-hetkeni ja revin paljain käsin vihreät lehdet kimpusta.

Loppupäivän olinkin taas zen.

Kokonaisuutena häät olivat täysin onnistuneet. Kirkkoonkin saatiin ystävien avustuksella lopulta niin ihana laulaja, ettei juuri kukaan tainnut lähteä kuivin silmin. Ruoka oli loistavaa, isän lauluyllätys sai taas kaikki kaivamaan nessut esille ja muutenkin ohjelmaa oli sopivasti. Meidän tyyliimme sopi suhteellisen runsas hääojelma, oli puheet, bingot ja muut ylläriohjelmanumerot. Rennot juhlat jatkuivat yöhön saakka tutun DJ:n säestyksellä. Loppuillan kohokohta oli varmasti tanssiporukan taidonnäytteet leijulautailussa. Olin jo aiemmin miettinyt, että kuinka siistiä olisi mennä leijulaudalla hääpuvussa - ja se oli just niin siistiä!

Päivä oli ikimuistoinen. Yksi noro sinne tai tänne.