Ihan pihalla

Sitä mä vaan, että omat lapsethan tuntuvat kasvavan kuin rikkaruoho. Kuitenkin sellaisella vauhdilla, että näin vanhempana pysyy joten kuten perässä montako kynttilää kakkuun tarvitaan. Mutta kummilapset, joka kerta pitää tarkistaa lapselta itseltään, että lasketaanko ne vuodet nyt vielä molemman käden sormin vai tarvitaanko jo varpaatkin.

Kummiutumisjärjestetyksessä toinen kummipoikani täyttää tänä vuonna 11 vuotta. (Aika hassua tosin, koska sehän tarkoittaa, että mä olen tullut kummiksi jotain 10 vanhana.) No, mutta leikitään, että uskon tämän. Viime vuosina on ollut jo tuskaisempaa yrittää keksiä näille vanhemmille kummilapsille joulu- ja synttärilahjoja. Aiemmin oli helpompaa. Ensin toivottiin Dublo-legoja, sitten pikkulegoja ja sitten tekniikkalegoja ja sitten ei-ainakaan-legoja.

Meillä on miehen kanssa monta kummilasta. Niinpä tämä lahjontapuoli on siksikin ongelmallista. Paras lahjahan on tietysti aina se oma aika ja ne elämykset. Tosiasia silti on, että pienemmille lapsille se lahja yleensä on se, jonka voi konkreettisesti kääreen alta paljastaa. Mutta kuten todettu, aika menee nopeasti. Yhtäkkiä huomaa, että nämähän ymmärtävät jo enemmän niiden elämysten ja yhdessäolon päälle. Tässä aionkin nyt petrata.

Sitä paitsi, yksi kummin tehtävistähän on huolehtia lapsen pokemonillisesta kasvatuksesta. (Juu-u se kerrotaan kyllä kastekaavassa, mutta ehkä et liikutukseltasi vain kuullut sitä.) Niinpä lähdimme sunnuntaina poikien kanssa Turun keskustaan jahtaamaan Pokenomoneja eli monneja eli poksuja. En ihan alusta asti itse innostunut pelaamaan, mutta olin kiinnostunut sovelluksesta ja sen mahdollisuuksista. Halusin tietää mistä on kyse ja aloin pelata itsekin. Enkä pelkästään siksi, että se on naurettavan helppo tapa saada esikoinen aamupäivällä nopeasti ulos, vaan olenhan myös hieman keräilijäluonne. 

"Tää on kiva peli kun täs mennää ulos!" 


Mä en voi lakata ihmettelemästä, että loppujen lopuksi näin simppeli juttu on sellainen, joka saa paljon aikaan. Yhdistää vanhemmat ja lapset, juuri ne isommat, joiden kanssa ei ehkä ole niin paljon yhteistä tekemistä viime aikoina ollut. Ja kuten olemme monista blogeista ja artikkeleista saaneet lukea, niin peli saa nuoret liikkeelle. Viihtymään ulkona. 

Vähän liikaa.

Jokirannassa ollessamme lurella (lure houkuttelee pokemoneja paikalle), taivas repesi. Vettä tuli täydellä hanalla. Juoksimme puiden alle suojaan (toim. huom. näin ei saisi kyllä missään tapauksessa ukkosella toimia). Enkä olekaan hetkeen vastaavaa sadekuuroa todistanut. Sateenvarjo ja rattaiden sadesuoja ovat tietysti kotona, kuinkas muuten. Ja miten reagoivat yleensä niin sokerista tehdyt pojat? Ei elettäkään, että pitäisi kotiin lähteä. 

"Mut täs on lure."

"Ei täs kastu – paljoo."

Nyt mä ymmärrän mitä ne tarkoittaa, kun kaikki hokevat, että etsittiin Pokemoneja ihan pää märkänä. Kyllä, kaikki päät.

Kommentit