Kun äiti ei uskalla
syyskuuta 01, 2016
Istun autossa, selaan puhelinta. Olemme juuri aiemmin vieneet Isoveljen eskariin. Kurkin ovelle päin, menikö sinne joku muu. En nähnyt ketään. Katson takapenkille ja Pikkuveli heiluu siellä omiaan. Kysyn mennäänkö? No eihän se vastaa kun nauraa vain.
Uskallanko vai ajettaisko sittenkin vain suoraan kotiin?
Uskallanko vai ajettaisko sittenkin vain suoraan kotiin?
---
Esikoinen on rohkea ryhmäytyjä. Hän ei paljonkaan jännitä uusia paikkoja tai kohtaamisia. Pienempänä esimerkiksi kaverisynttäreillä hän ei halunnut osallistua kilpailuihin, mutta se koski oikeastaan vain sitä kilpailua – kaikenlaiseen muuhun yhdessä tekemiseen hän kyllä on aina ryhtynyt mielellään, vaikka ei kaikkia tuntisikaan ennestään.
Toistaiseksi en siis ole onnistunut siirtämään omaa traumaani lapselle. En koe olevani ujo tai huono osallistumaan ryhmässä – päinvastoin, mutta uusiin paikkoihin meneminen ensimmäistä kertaa jännittää aivan tolkuttoman paljon. Siis suorastaan naurettavan paljon ollakseni aikuinen. Toisaalta silti mielelläni hakeudun niihin tilanteisiin.
Huomasin, että täällä Liedossa on avoin päiväkoti -toimintaa neljänä päivänä viikossa. Juuri täydellistä tekemistä minulle ja pikkuveljelle aamupäivisin! Mutta hitto, että se kynnys oli korkea. (Se ei näy kuvassa, mut oli se!)
Rohkelikko esikoinen toimii usein hyvänä esiliinana ja "icebrakerina", mutta nythän jouduinkin itse puhemieheksi. Jostain syystä minua ärsyttää tilanteet, joissa näytän siltä, että olen pallo hukassa. Epävarmuus. Ainakin sen näyttäminen.
Tai mikä ehkä vielä ärsyttävämpää, jos en näytäkään siltä ja minun oletetaan tietävän. Sitten pitää ihan itse kertoa, että on ensikertalainen. Että ihan myöntää ettei tiedä.
No okei okei, se kuulosti paljon dramaattisemmalta pääni sisällä. Ainakin silloin maanantaina.
Olishan siihen nyt varmaan voinu vähintään kualla tai jotain.
Tai mikä ehkä vielä ärsyttävämpää, jos en näytäkään siltä ja minun oletetaan tietävän. Sitten pitää ihan itse kertoa, että on ensikertalainen. Että ihan myöntää ettei tiedä.
No okei okei, se kuulosti paljon dramaattisemmalta pääni sisällä. Ainakin silloin maanantaina.
Olishan siihen nyt varmaan voinu vähintään kualla tai jotain.
Still alive!
Muuten, työelämässä tämä on jotenkin ihan eri. Siellä usein kuitenkin tiedetään sun tulosta ja hississäkin voi aina keskustella niistä töistä. Tai Suomessa kun kerran ollaan, niin voi olla ihan luvan kanssa keskustelematta.
Minulle yhtenä äitimyytin osana on juuri se rohkeus. Minun pitäisi uskaltaa, koska olenhan äiti. Opetan lapsille, että uusia tilanteita ei ole syytä sen enempää jännitellä – ja varmasti siellä uudessa päiväkodissa on mukavaa. (Vaikka itsehän olen ihan shittinä tämän hymyni takana. No niin menehän nyt.)
Näissä tilanteissa toisille se uusiin ihmisiin tutustuminen on raskasta ja kuluttavaa, minä taas pidän siitä, vaikka small talk ei olekaan minulle kaikkein luontevinta. En ole se, joka on ensimmäisenä äänessä, mutta osallistun mielelläni keskusteluun. Hitaasti lämpiävä siis.
Moni lukija saattaa ajatella, että bloggaajat ovat juuri niitä "social butterfly" -tyyppisiä ihmisiä. Ja osa varmasti onkin, mutta itse taas olen huomannut, että useat ovatkin hiljaisempia ja ujompia mitä oli etukäteen ajatellut.
Avoimessa päiväkodissa oli todella mukavaa, menimme heti tiistaina uudelleen ja käymme varmasti jatkossakin. Jää on rikottu. Perhepesän muut äidit olivat mukavia ja vastaanottavaisia. Ei kuppikuntia. Mutta ennen kuin pääsen kunnolla ryhmään kiinni, niin huomaan usein olevani se, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joku ehtikin jo puhua päälle. Ja sitten näytän tältä.
Onneksi aina on tämä blogi, kukaan ei keskeyttänyt.
Paitsi yksi kakkavaippainen.
---
Saako äitiä ujostuttaa?
Avoimessa päiväkodissa oli todella mukavaa, menimme heti tiistaina uudelleen ja käymme varmasti jatkossakin. Jää on rikottu. Perhepesän muut äidit olivat mukavia ja vastaanottavaisia. Ei kuppikuntia. Mutta ennen kuin pääsen kunnolla ryhmään kiinni, niin huomaan usein olevani se, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joku ehtikin jo puhua päälle. Ja sitten näytän tältä.
Onneksi aina on tämä blogi, kukaan ei keskeyttänyt.
Paitsi yksi kakkavaippainen.
---
Saako äitiä ujostuttaa?
3 kommenttia
Voi että, tuttuja tunteita <3 Mä oon olevinani tosi reipas ja hyvällä itsetunnolla varustettu, mut mut... uudet tilanteet jännittää, ja ennen kuin pääsen tutuksi, niin mua voi joku pitää ensin jopa tylynä. Lapsena olin tositosi ujo.
VastaaPoistaHry, kiva että menitte :) Kohta ootte jo ihan tuttuja!
Haha, niin tuttua! :D Oon kans ollut tosi ujo joskus, mutta nykyään enemmänkin juuri hitaasti lämpeävä ja riippuu paljon myös siitä vastaanotosta, mielelläni alan kyllä jutella jos tunnelma on avoin. Se on pahinta jos on niitä kuppikuntia, kuten joissakin perhekahviloissa ja sen takia kynnys sinne lähtöön onkin kasvanut. Olen myös huomannut, että nykyään on jotenkin vaikeampi tutustua, herkästi jää jutustelu pintapuoliseksi eikä sitten seuraa oikein "jatkoa". Harmittaa tämä, koska itsellä ei oikein äitikavereita ole.
VastaaPoistaRosa
http://www.rosajaneponen.com
Oli siellä tuttuja tunteitakin seassa. Hyvä postaus! http://valkoinenhaave.blogspot.fi/
VastaaPoista