Kun lapsi ei syö

by - 19.02

Viskaan lattialle -vaihe. Päristysvaihe. Syön ilman käsiä -vaihe. Syljen kaiken pois -vaihe. Proteiinivaihe. Ahmin kaiken kerralla -vaihe. Makaronivaihe. Syön vain äidin lautaselta -vaihe. Kuulostaako tutulta? Tässä postaussarjassa seuraillaan meidän vaiheilijaa.

Heti alkuun iloluontoinen ilmoitus. Syömälakko on ohi! Mutta ongelma ei suinkaan ole vielä ratkennut. On tietysti kiva, että pahin stressi on ohi. Tiedänpähän ainakin, että ihan pelkällä pyhällä hengellä tuo taapero ei elä, vaan saa murua rinnan alle. Nimenomaan niitä muruja, mutta se on jo meille jo paljon.

Lähtötilanne oli se, että kuopus alkoi maistella soseita 5 kuukauden iässä. Puolivuotiaana sai käsiinsä ensimmäiset maissinaksut, jonka jälkeen aloin hiljalleen yhdistellä sormiruokaa ja soseita. Ystävän vinkistä löysin Simppeli Sormiruokakeittiö -blogin, josta löytyy nimensä mukaisesti simppeleitä reseptejä. Vähän myöhemmin liityin myös blogin facebook-ryhmään, joka tarjoaa vertaistukea vauvojen ja taaperoiden seka- ja sormiruokailuun. Ryhmässä huomasin, että lapsille tulee muiden vaiheiden lisäksi myös erilaisia syömiseen liittyviä vaiheita. Ne voivat kestää pidempiä aikoja tai vaihtua seuraavaan ennen kuin ehdit sanoa "mikromunakas".



Sormiruoka?

Sormiruokailusta löytyy internetsistä paljon tietoa. Palstatila loppuisi tässä kesken, mutta lyhyesti kerrottuna sormiruokailu on lapsentahtista siirtymistä kiinteisiin ruokiin (eng. baby-led weaning = lapsentahtinen vieroitus). Perusperiaate on oikeastaan päinvastainen kuin soseissa. Ensin isoja paloja, joita vauva maistelee ja imeskelee ja taitojen kehittyessä palaset pienenevät. Kun soseissa taas mennään sileästä karkeampaan suutuntumaan. Taaperoikäisellä sana "sormiruokailu" ei välttämättä enää tarkoita vain sormin syömistä vaan sitä, että hän syö itse ruokailuvälinein. Sormiruokailussa lähtökohtana on se, että aikuinen määrää ruoan laadun ja lapsi määrän.

Mikä hommassa sitten hiertää?

Noin vuoden ikään asti systeemi toimi hyvin. Lempiruokia olivat niin lohkoperunat kuin kasvissosekin. Puuro upposi hyvin aamuisin ja iltaisin, syötettynä. Pikkuhiljaa lautaselta alkoi kelvata enää vain tietyt ruoka-aineet – ja pian alas ei mennyt enää kuin leipää, leipää, makaronia ja leipää. Ja tietysti maitoa.

Lusikat ja lautaset lentelivät, ruokaa oli (ja on) välillä lattiasta kattoon. Tosin tuo vieläkin katosta roikkuva puuroklöntti on minun tekosiani. Kerran kiireessä pudotin puurolautasen lattialle. Seinät ja lattiat hinkkasin siitä ihanasta liisteristä, myöhemmin huomasin, että sitä löytyi katosta asti. Löytyy edelleen.

Aloimme harjoitella syömistä lusikalla, se auttoi hetkeksi. Sitten haarukalla, ja taas löytyi uusi innostus. Hetkeksi. Sitten otimme syöttötuolista baby setin pois ja juniorituolin vapaus toi taas pienen valonpilkahduksen syömiseen. Turhautumista. Tuskastumista. Itkua. Molemmilla. Periaatteista luopumista. No syö sitten taas ranskalaisia, kunhan syöt. Syö sitten sylissä, kunhan syöt. Syö sitten siinä keittiönpöydällä, pääasia, että syöt.

Pitkään kelpasi vain muutamat hiilarin lähteet. Sitten tuli proteiinivaihe. Jauheliha ja raejuusto. Yhteensä neljä kuukautta pienenpieniä linnunpojan annoksia. Useimmiten ei mitään kuin tietysti raivareita kun on nälkä, mutta ei halua syödä. Tällä hetkellä jos planeetat ovat kohdillaan, kelpaa suurin osa ruoka-aineista. Määristä on edelleen vaikea ottaa selkoa kun ruoka löytyy aina jossain kohtaa pöydältä, tuolilta ja lattialta. Syömisen ei kuulu olla aina taistelua, jossa aseina ovat haarukka ja veitsi, ja kilpenä pöytätabletti. Vaikka väistämättä se välillä lasten kanssa on myös sitä sitäkin.



Mitä nyt?

Meidän omassa iloisessa "syön itse" -projektissa tavoitteena on tehdä syömisestä mukavaa. Ei pakkopullaa. Vaikka se pulla kyllä kelpaisi pakottamattakin. Toivoisin, että taapero istuisi ruokapöytään mielellään eikä houkuttelun ja temppujen varjolla. Hän osaa jo hienosti syödä itse, mutta tuntuu kuin pöydässä istuisi joku näkymätön mörkö, jonka hän näkee, mutta minä en. Vai olenko se minä?

Olen yrittänyt olla rento, mutta lopulta iski huoli. Olen lukenut ihanan Marjutin luotsaamasta ryhmästä hyviä vinkkejä ruokailuhetkien parantamiseksi. Monia on jo kokeiltukin, mutta nyt ne ovat testissä vielä uudelleen. Ensimmäisinä työn alla ovat maidonjuonnin vähentäminen ja yhdessä syöminen eli mallioppiminen. Koska ruokailusta tuli hankalasti hallittava tilanne, en halunnut syödä samaan aikaan ja toisaalta myös toisinaan auttoi kun annoin syödä ja touhuta pöydässä rauhassa samalla kun itse puuhailin keittiössä. Mutta tällöin en ehdi estämään lentäviä lautasia. Usein söin vielä eri ruokaa. Nyt kun olen syönyt samaa ruokaa, samaan aikaan. Niin hetken leipää mutusteltuaan yleensä ainakin maistaa ruokaa.

Erävoitto!

You May Also Like

2 kommenttia

  1. Iiiks, noita hetkiä odotellessa.
    Me ollaan sekaruokailijoita ja nyt kohta 8kk ikäisen kanssa on ollut hienoa huomata kuinka kaikki ainakin yritetään laittaa omaan suuhun. Samalla varmistan soseella, että sinne jotain meneekin kun niin lokinpoikasena on suu auki.
    Mutta pientä pelleilyä on asiantiimoilta jo löytynyt, vaikka vielä suurimmaksi osaksi onneksi on kaikkiruokainen. Harmiksemme, jotkin aiheuttavat selvästi reaktioo iholla joten luulen, että ruokataistelu tulee kohdallemme ennemmin tai myöhemmin.
    Kiva kuulla ihan tuosta blogista! Olen siellä facen ryhmässä, mutta ilmeisesti en ole perehtynyt, että sekin on blogista lähtöisin ;)
    Tsemppiä ruokailuun!

    VastaaPoista
  2. I feel you, sister! Meilläkin meni vauva-aikana alas kaikkea leivästä soseisiin ja sormiruokiin, kunnes siirryttiin "koko perheen yhteiseen ruokaan" ja tuli stoppi. Ihan kuin lapsi olisi yhtäkkiä kokenut valtavan loukkauksen, kun ruoka olikin erilaista kuin ennen. Yhdessä vaiheessa syötiin pelkkää pilttiä ja purkin napsahdus merkitsi pojan mielestä syömäkelpoista ruokaa, samaa tavaraa omasta keittiöstä ei voinut edes koskea, saatika maistaa. Joka päivä ruokarepertuaari tuntuu kapenevan, kun aiemmin maistuneet asiat alkavat tökkiä ja aiheuttavat raivokohtauksia. Usein raivoon riittää vääränlaisen ruuan näkeminen. Pari kertaa olen itsekin raivostunut aika pahasti ruokapöydässä ja nyt tietysti pelkään, että omat reaktioni vain pahensivat ruokaongelmia. Kaikkein mälsimmältä tämä tuntuu siksi, että tykkään itse ruuanlaitosta ja ruuasta ja minullako sitten on sellainen lapsi, joka syö vain ja ainoastaan bataattilettuja ja puuroa. Mutta mielenkiinnolla seuraan tätä teidän lempeää taistelua kohti ruokarauhaa :)

    VastaaPoista

top social