höpöt

Sattuuhan näitä

tammikuuta 03, 2017



"No täältä päiväkodista soittelen hei! ...Tuota sellaisella asialla soittelen, että...että kun teemme tässä näitä uusia Wilma-tunnuksia kaikille vanhemmille, minun pitää nyt kysyä, että saako tunnukset ja lapsen tiedot antaa myös miehellenne."

"Juu-u...kyllä? Mutta pakko nyt kysyä miksi äidiltä pitää varmistaa saako isälle antaa tiedot?"

***

Joulun aikaan tuli mieleen tarina reilun vuoden takaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että siihen aikaan antoi maistraatti käskyn, että vastasyntynyt lapsi oli isälle tunnustettava. Tämä tunnustus oli parille ensimmäinen ja tapahtui Koski TL:ssä, Varsinais-Suomen maakunnassa.

Meidän esikoinenhan syntyi vuonna 2010 ja vuonna 2015 kun pikkuveli syntyi tuli miehestä kahden lapsen isä.

Niin siis, kerralla.

Esikoisen syntymän aikaan asuimme vielä pienellä paikkakunnalla. Siellä tällaiset byrokraattiset asiat, kuten vaikkapa isyydentunnustus, on paljon vähemmän muodollisempi tapahtuma kuin kaupungissa, jossa varataan aika hyvin vartioituun Sosiaalikeskukseen, varotaan sanomasta mitään ylimääräistä ja vastataan kiltisti kysymyksiin parisuhteen kestosta ja tilasta.

Esikoisen tunnustaminen hoitui maalla vähän rennompaan tyyliin, samalla kun moikattiin tutut naamat kunnantalolla ja hörpättiin vauvakahvit.

***

Lastentarhanopettaja jatkoi yhä nolostuneemmin: "No kun meidän virallisen tiedon mukaan hän ei ole virallisesti isä...?"

"???"

Muutimme Turkuun kun esikoinen oli muutaman kuukauden ikäinen ja vuoden ikäisestä hän oli hoidossa kun minä menin kouluun. Ensin kahdella eri kunnallisella perhepäivähoitajalla ja sen jälkeen päiväkodissa. Sielläkin vasta puoli vuotta myöhemmin selvisi, että isyydentunnustus olisi pitänyt muuton jälkeen vahvistaa vielä maistraatille. Oho hups!

Mielenkiintoinen oli myös tämän ilosanoman kertominen isälle – eh, vai pitäisikö jopa sanoa "isälle". Haha!

Päätimme lopulta odottaa kuopuksen syntymään ja hoitaa homman kerralla kuntoon.

Nyt koko perhe sosiaalikeskukseen! Siellä näemme sen minkä lastentarhanopettaja meille ilmoitti. Kiittäen ja ylistäen henkilökuntaa menimme tunnustukseen ja kaikki oli juuri niin kuin meille oli sanottu.

Vaikka kysyimme kyllä vielä lähtiessämme, että tulihan se leima nyt varmasti kaikkiin papereihin. Ihan kaikkiin?

Me kätkimme asian sydämiimme ja tutkistelimme sitä. Noh. Sattuuhan näitä.

Epilogi.
Menimme viime keväänä naimisiin välttääksemme vastaavanlaiset tapahtumat. Mutta sitten jännästi se pappi puhui puheessaan vain yhdestä yhteisestä lapsesta...

bloggaaminen

Muutos on ainoa pysyvä

tammikuuta 01, 2017


Kirjoitan nopeasti ennen kuin kukaan ehtii huomata lopettamisjulistukseni kestäneen kokonaiset kaksi kuukautta. Noloahan se vähän on, mutta sehän alkaa tässä aikuisiässä olla ihan normaali tunne. Noloa tai ei, älä silti mulle naura. Vaan naura mun kanssa! 

Tämä on sellainen toimintaleffan alkukohtaus, jossa kehäraakki toteaa, että njääh, mä oon lopettanut. (Ja tietenkin lopulta naulaa homman.) Ja mikäs sen parempi ajankohta kirjoittaa tämä postaus kuin uuden vuoden alku. Luulin blogiahdistuksen johtuvan tästä blogista ja blogosfääristä, mutta se taitaa ollakin vain yleistä stressiä ruuhkavuosien kuumimmassa ytimessä.

Nyt kaikkien katseet on taas suunnattu eteenpäin. Minunkin. Mutta jos vienosti kurkkaa peruutuspeiliin, niin 2016 oli erikoinen vuosi monella tapaa. Henkilökohtaisella tasolla sanoisin et ihan ookoo, mutta ei sitä ikäväkään tule. Monia hetkiä kyllä.

Niin kuin vaikka sitä kun sain alkuvuodesta mielettömän draivin treeniin – mutta ei niinkään sitä kun olkapää meni rikki ja treenit vähän jäivät.

Tai sitä kun sanoimme vihdoin toisillemme tahdon – mutta ei niinkään sitä kun pari tuntia sitä ennen pesin kuopuksen noro-oksennusta. 

Tai sitä kun mietimme, että valmistuisiko lähes valmis yläkerta jo jouluksi (ei valmistunut), –mutta ei niinkään sitä kun huomasimme putkirikon alapohjassa.

Tai sitä kun saimme nauraa kuopuksen pöhköille jutuille – mutta ei niinkään sitä koko syksyn kestänyttä itkuisaa korvatulehduskierrettä.

Kolikon kääntöpuolia riitti, mutta se kaikki on pientä. Niin kovin pientä, vaikka sillä hetkellä se aina tuntui suurelta.

"Ei just nyt!" 

Siksi vuosikatsaukset ovat niin ihania, koska liian helposti jää mieleen vain ne nurjat puolet. Siispä kiitollisena perheestä ja ystävistä – terveydestä ja omasta kodista, sanon vuodelle 2016 heipat ja otan uuden vuoden vastaan avosylin. Olkoon se yhtä ookoo kuin edellinen, niin hyvin meil menee.

En (onneksi) tiedä mitä tapahtuu vuonna 2017, mutta sen tiedän, että downshiftatessa se ei tänä vuonnakaan mene. Perheemme heti ensimmäinen kvartaali on kiireinen. Siihen kuuluu minun töiden aloituksen (tai eh, töissä käväisemisen) lisäksi tietysti myös kuopuksen päiväkodin aloitus, sekä perheemme viidennen jäsenen odotus! Ihania juttuja siis luvassa.

Ja voimme jo nyt fiilistellä myös sitäkin kun Suomi-neito täyttää pyöreät sata vuotta ja minä pyöreät kolmekymm...

Eiku unohda tuo äskeinen!

Hyvää tätä vuotta! <3

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset