Takana on puolitoista kuukautta päiväkotia. Ja tänään koettiin sen saralla jotain mullistavaa. Toinen päivä viikon kestäneen hiihtoloman jälkeen. Paitsi, että hän ei itkenyt jäädessään (joka sekin on jotain ällistyttävää), hän käveli itse ryhmän ovesta sisään ja niin päämäärätietoisesti kohti leluja, että heipat äidillekin unohtui.

Ja siitäkös äiti sitten mielen pahoitti! No vitsi vitsi.
Tai vähän kyllä pahoitin.

Tähän saakka taaperon tulkinta päiväkodista saattoi olla lähempänä vankilaa tai jopa jotain pahempaa. Ja vaikka minulla olikin hyvä haisu, että tämä päiväkoti on hyvä - onhan se jo koeajettu esikoisen toimesta eskarin puolella - mielipiteeni päiväkodista hoitomuotona on silti muuttunut paljonkin.

En ehkä ihan takin kääntämisestä puhuisi, mutta siinä missä esikoisen mennessä 1-vuotiaana hoitoon, pidin itsestään selvänä vaihtoehtona perhepäivähoitajaa, nyt olen löytänyt molempien vaihtoehtojen hyvät puolet. Nykyään ajattelen näitä kahta hoitomuotoa aika tasavertaisina, mutta toki erilaisina vaihtoehtoina. Esikoisen kolme vuotta kahdella eri perhepäivähoitajalla ja sen jälkeen vuosi päiväkodissa antoi hyvää kokemusta molemmista. Nyt vielä eskarivuosi päälle. Toki esikoinen olikin silloin jo isompi päiväkotiin mennessä, mutta huomasin kuitenkin päiväkodin sopivan meidän lapselle ehkä hieman paremmin.

Vasta päiväkotiaikana minulle, esikoisen äitinä, avartui varhaiskasvatuksen käsite paremmin. Toki kasvunkansio oli seurannut lasta jo ihan ensimmäisestä hoitopäivästä lähtien, sisältäen lähinnä vain ihania kuvia päivähoidon alkuajoilta. Niin ihana ja lämpöinen rouva kuin se ensimmäinen hoitaja olikin, niin lapsen seuranta ja raportointi oli lähinnä sitä onko lapsi kakkantannu (yleensä ei ollu) ja miten on syönyt (yleensä oli). Eikä siinä silloin ollutkaan mitään ihmeellistä, vaan juuri niin kotoisaa kuin olin toivonutkin. Kunnes koitti se päiväkotiaika. Sain yllättyä kuinka kaiken kiireen keskellä heillä tuntui olevan aikaa tehdä hyvinkin tarkkanäköisiä havaintoja lapsestamme, joita sitten käytiin läpi vasu-keskustelussa.

Vaikka vasu-keskustelussa tuntuukin aina, että nyt on mennyt lapset ja havainnot päiväkodin tädeiltä ihan sekaisin. Ei ole minun lapseni tämä, joka osaa odottaa, jonottaa, pyytää lisää ruokaa (kahdesti!) ja pukea itse.

Mutta kai päiväkodissa voi niin käydä, se on kiireistä työtä, ei ihme jos vähän menee paperit sekaisin.


Päiväkodin parhaimpia puolia on ehdottomasti se, että hoitopaikka on aina sama vaikka hoitaja sairastuisikin. Meidän perhepäivähoitoaikoina meillä kävi kuitenkin tuuri ja varahoitopaikka oli aina sama ja siellä aina sama ihana hoitaja, jolla tuntui synkkaavan lapsen kanssa.

Lisäksi vaikka lapsien lukumäärä on sama hoitajaa kohden kuin pph:llakin, niin päiväkodissa silti on läsnä useampi aikuinen. Tämä tuoreempi päiväkotilainen vietti aluksi pitkiäkin hetkiä hoitajan sylissä ja minusta oli mahtavaa, että tässä pienten ryhmässä on aina hoitajan syli avoin jos tarvetta ilmenee. Useamman viikon jokainen aamu alkoi sillä itkulla, mutta oli silti mukava huomata, että lapsi luotti henkilökuntaan jo toisena päivänä. Sen huomasi siitä kun hän siirtyi ihan omaehtoisesti sylistäni hoitajan syliin. Vaikka se itku sieltä sitten tulikin, mutta se ei ollut ahdistavaa itkua.


Tällä lyhyellä alustuksella voinkin siis todeta itseni validiksi antamaan muutamia vinkkejä päiväkodin aloituksen luomaan eroahdistukseen. Tässä ne tulevat:

1. Itku saa tulla
Eroahdistus ei ole paha asia.  Siitä ei tarvitse päästä eroon, se helpottaa kyllä. Itku saa tulla, mutta vasta mielellään autossa tai ylipäänsä ulkopuolella. Pääasia, ettei näytä sitä lapselle. Mutta ei saa olla myöskään tekopirteä, mikään ei ole pelottavampaa kuin jäädä päiväkotiin äidin näyttäessä irvikissalta.

2. Käy läpi päivänkulkua
Mitä siellä työpaikalla tehdään, millaiset rutiinit ja että klo 15 palaverin jälkeen taas nähdään. Kertaa mielessäsi kuinka aamutoimet hoituvat. Pakkaa reppu valmiiksi (tai läppärilaukku) jo illalla. Valitse vaatteet ja suunnittele syötkö aamupalan kotona vai vasta työpaikalla. Muista ottaa eväät jääkaapista!

3. Äidille puhuminen auttaa aina
Siis sun äidille. Puhu puolisolle tai lapsen päivähoitajalle, vertaistukiäidille, päiväkodin siivoojalle. Puhuminen on puoli voittoa. Kuulet kuinka reipas lapsesi on siellä silloin kun sinä et ole näkemässä tai että miten itsekin itkit pienenä hoitoon mennessä ja pois tullessa – ja melkein normaali se sinustakin tuli.

4. Perhekuva
Joissain päiväkodeissa suositellaan perhekuvan katsomista pahimpaan ikävään. Itse kuitenkin tunnet parhaiten itsesi. Luoko se vain lisää ikävän tunnetta työpäivään vai voisiko se auttaa?

5. Hyväksy tehty päätös
Se on iso asia ja olisi ollut edessä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Arkeen tulee muutoksia ja niihin sopeutuminen voi viedä aikaa. Pidä kiinni nukkumaanmenoajasta. Kun takana on tarpeeksi nukuttuja tunteja, niin aamutoimet ja eroahdistuskin helpottaa. Ole johdonmukainen, vanhempana sinun täytyy pitää kiinni päätöksestä. Sillä pomosi aistii kyllä epävarmuuden.