Sokaistuin tyttötoiveesta | Poikien äiti osa 2

by - 22.34


Sitä ei tiennyt edes koko lähipiiri, vaikka meidän tiedossa se olikin jo rakenneultrasta asti. Odotimme kolmatta poikaa. Ja saimme! Kauniin, kolmannen pojan. Tuntuu etuoikeudelta sanoa niin. Vaikka aluksi se ei siltä tuntunut. Siitä huolimatta, että alunperin halusimme ja toivoimme kolmatta lasta, ja jos kaikki vain menisi hyvin, se toive toteutuisi.

"Se toive on nyt kuusiviikkoinen."

Tasan puoli vuotta sitten olimme rakenneultrassa. Olin suunnattoman iloinen kun kätilö sanoi vauvalla olevan kaikki hyvin. Etuistukan vuoksi en vielä niillä raskauden puolivälin viikoilla tuntenut liikkeitä kunnolla ja vaikka miten koitin ajatella muuta, niin huoli nousi kuitenkin. Entä jos? Olemme onnekkaita, rakenteissa ei havaittu mitään poikkeavaa.

Ultrakuvassa vauvan sivuprofiili näytti taas kerran tutulta. Omalta. Ihan meidän vauvalta. Mutta kotimatkalla purskahdin itkuun. Tyttötoiveen hylkääminen tuntui aluksi musertavalla. Minulla oli säästössä ennen esikoista ostamani vaaleanpunainen body. Luulin tuolloin odottavani tyttöä. Se tuntui luontevalta ajatukselta. Toisen raskauden kohdalla olin jo orientoitunut "pojan äidiksi", mutta kuvittelin odottavani tyttöä, koska raskaus erosi kovasti ensimmäisestä. Mutta varsinaisesti odotuksia ei ollut.

Kolmannen kohdalla pidin alusta asti todennäköisimpänä meidän odottavan poikaa. Myös kaikki kansanuskomusten poikaoireet löytyi. Ja jo aiemmassa ultrassa olin bongaavinani pienen vauvan jalkovälistä tutun ulokkeen. Silti sisimmässäni toivoin, että sille vuosia säästämälleni bodylle tulisi vielä tarvetta. Näin jo mielessäni somekuvan, jossa kertoisin aina tienneeni sille tulevan tarvetta.

Siitä bodysta tuli saavuttamattoman unelmani symboli. Eikä ultran jälkeistä olotilaani ollenkaan helpottanut ymmärrykseni siitä miten turhamainen juuri nyt olin. Itku vain yltyi. Huono äiti. Kiittämätön paska.



Mulla ei ollut raskausaikana mitään erityisen omituisia himoja, mutta tämän laitan hormonimyrskyn piikkiin. Ultraa edeltävänä iltana vein bodyn kierrätyslaatikkoon, istuin autossa vaaleanpunainen vaatekappale käsissäni. Ajattelin, että jos heitän sen pois vauva olisi tyttö. Mieluummin ottaisin sen harmituksen pois heitetystä bodysta. Ikään kuin sukupuolta ei olisi ollut olemassa ennen sitä iltaa.

Olin hartaasti toivonut kolmea lasta. (Se ole itsestäänselvyys.) Se on ollut meidän yhteinen toiveemme ja lapsilukumme. Ennen tämän pienimmän syntymää, aina kun otin pojista kuvia, tuntui kuin yksi jo puuttuisi. Erityisesti viime kesänä mökillä ottamani kuva raitapaitaisista pojista sai aikaan vahvimman tunteen siitä, että yksi kuuluu vielä joukkoon. Jos vain kaikki menisi hyvin.

Sukupuolen selvittyä minulle iski pelko, että jos perhe ei tuntuisikaan minusta täydelliseltä. Pelkäsin, että katkeroidun. Vaikka ne omat odotukset ja syyt olivat lopulta kovin pinnallisia, ne tuntuivat sillä hetkellä todella tärkeiltä syiltä minulle. En voi ostaa pieniä mekkoja, en voi koskaan sanoa "me tytöt" tai pääse kertomaan tyttärelle omista raskausajoista. Lista oli pitkä...ja nyt en edes muista niitä muita. Kovin "tärkeitä" siis.

Kiittämätöntä ja hölmöä tai ei, mutta koin oikeudekseni surra suruni ja uskon sen auttaneen. Ei tunteita voi sulkea pois päältä vaikka ne olisivat järjenvastaisiakin. Ja onko se lopulta kuinka järjenvastainen toive? En osaa vastata. Tuntuu, että enemmistön mielestä se on ihan luonnollinen toive.



Olen pohtinut pitkään miksi tyttötoive oli minulle niin tärkeä. Kuvittelin sen olen sisäsyntyinen tarve ja toive. Pienenä nukkeleikit olivat lempparini. Leikin nukeilla varsin pitkään, ainakin nykylasten mittarilla. Nukkelapseni olivat tyttöjä. Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että se onkin suurelta osin ympäristön paine. Perheidylliin kuuluu molempia. Kummallekin vanhemmalle oma kuva. Kaikkien raskauksien kohdalla on kyselty olotiloja, mutta yllättäin eniten kysymyksiä, toiveita, arvailuja ja prinsessakommentteja tuli kolmannen odotuksessa. (Olen myös kuullut, että jos tytön ja pojan jälkeen hankitaan kolmas, niin sitäkin ihmetellään. Kun on jo molempia.)

Tuntui jopa pahalta kertoa lähipiirille uutiset. Tuntui, että pettäisi monen odotukset.

"Onko tyttöoloja?"
"Kyllä se nyt tyttö on!"
"Kolmas on sitten tyttö."
"Kumpi se on?"
"Tulisipa vihdoin prinsessa sukuun."
"Tyttäreni syntymä on elämäni hienoin päivä."
"On pojatkin ihan kivoja."
"Äidinäiti on aina se läheisempi isoäiti."

"Ei välttämättä saa sitä mitä toivoo, vaan sitä mitä tarvitsee."

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta poikien äitiys on tuntunut alusta asti luonnolliselta. Poikien maailma ei tunnu vieraalta, päinvastoin, nyt ajatus tytöstä joukossa sekottaisi pakkaa. Kolme poikaa on hyvä ja olen ottanut sen haasteena. Ja jos jossittelemaan haluaa lähteä niin voihan suhde poikiin olla läheisempi kuin se olisi tyttölapseen koskaan ollut.

Mietin toivoinko sitä "prinsessaa" jopa siksi, etten itse ole lainkaan tyttömäinen. Kynsilakkojakin omistan vain siksi, että yritän niillä estää kynsienpureskelua. Ehkä olin mielessäni kuvitellut tytön sellaiseksi pinkissä tyllihameessa räkiväksi skeittariksi. Tätä kautta vyyhti aukesi. Sukupuolesta huolimatta on väärin lasta kohtaan asettaa omia odotuksia. Mielikuvilla on hauska leikitellä, mutta ennustaminen on mahdotonta. Olenhan nähnyt sen jo kahdesti.

Rakenneultran jälkeen kaikki lohdutukseksi tarkoitetut sanat viilsivät. Ei miniä ole sama kuin oma. Miksi haluaisin olla uimahallin pukukopissa yksin? Toivoin jotain mihin ei voi vaikuttaa. En odota pojistakaan tulevan tietynlaisia, miksi tytöstä? Ei lapsi ole välttämättä...tai korjaan, tuskin on sellainen kuin odottaa ja kuvittelee. Tämä saattaa tulla nyt aiemmalle minälle yllätyksenä, mutta jopa näistä meidän samojen geenien pojista tulee varmasti todella erilaiset. Omanlaiset.

Meillä oli jo kaksi todella erilaista versiota meidän geenipoolin poikalapsista, enemmän kuin mielelläni olisin nähnyt miltä meidän tyttö näyttäisi. Olen niin utelias, että se on oikeastaan enää ainoa mitä ehkä jään kaipaamaan. Eikä sekään ajatus ole enää niin kouraiseva. Nyt tuntuu, että minä olen minä taas ja palaset ovat loksahtivat paikoilleen.

En uskonut kun sanottiin myöhemmin tuntuvan siltä, että näin sen pitikin mennä. Onneksi en saanut itse päättää. Se olisi ollut liian vaikeaa.



...
Olen kuukausia pantannut tämän julkaisua. Ensin en uskaltanut ja sitten se tuntui jo turhalta. Puolen vuoden takaiset ajatusmyrskyt tuntuvat kaukaisilta. Mutta tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa ja siksi se pitää julkaista, vaikka joillekin tämä on varmasti hyvin kummallista. Ja jos joskus, niin olkoon se juuri tänään. Aiempi Poikien äiti -kirjoitukseni kahden vuoden takaa löytyy täältä.

You May Also Like

22 kommenttia

  1. Minusta on ihan luonnollista tuntea sitä kaipausta tiettyä sukupuolta kohtaan. Varsinkin samaa kuin itse. Muistan kun odotin esikoista ja toivoin kovasti tyttöä ja ultrassa selvisikin masussa asustelevan poika. Kyllä mullakin tuli kyyneleet, vaikka alusta asti olin jotenkin asennoitunut siihen, että en kuitenkaan ole niin onnekas, että saisin toivomaani tyttöä. Silti se sen vaiheen pettymys ei yhtään vähentänyt rakkautta vauvaa kohtaan sen syntyessä. Jotenkin se, että ei muka olisi mitään toiveita sukupuolesta, tuntuu hassummalta kuin se, että niitä on! Nyt meillä on kaksi tyttöä ja yksi poika ja viimeisen kohdalla toivoin jo poikaa, kun tuntui, että siitä pikkupoika-ajasta oli niin kauan ja kaupoissakin katselin vain söpöjä poikien vaatteita :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin se sukupuolen selvittäminen on ollut jollain tavalla iso osa odotusta, valmistautumista. Nyt on mennyt pari päivää totutellessa kun tuijottaa vaan minityyppiä et kukas se sinä olet. Ja jos ei tietäisi kumpi on niin menis varmaan vielä kauemmin ihmetellessä et mikäs sieltä tupsahti. :D Tunnistan siis itseni tästä kyllä.

      Poista
  2. Mulla on ollut aika samanlaisia ajatuksia, mutta tietty toistepäin.
    Mä oon ihan aina kuvitellut olevani poikien äiti, ihan aina. Esikoista jo odottaessa olin täysin varma, että saan pojan - tyttöjen maailma tuntu tosi vieraalta mulle. Toista odottaessa olin myös satavarma, että se on poika..
    Vasta viimeistä odottaessa mä en kuvitellut hetkeäkään saavani poikaa ja hokasin jossain kohtaa raskautta kuinka etuoikeutettu mä olen viiden tytön äitinä ja miten en ehkä koskaan osaisikaan poikaa kasvattaa samalla tavalla kuin näitä tyttöjä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      Varmasti tämä on ns. saman sukupuolen vanhempien "ongelma", se hirveä ristiriita, joka tunteissa pyörii. Sitä on samalla niin uskomattoman ylpeä omistaan, mutta sitten kuitenkin se sellainen mitä jos. Ja nythän se on ihan absurdi ajatus, että joku näistä meidänkin kolmesta olis tyttö. Ei pysty eikä halua kuvitella, mutta kuitenkin sitä mietti, että millaista olisi olla toisen sukupuolisen lapsen vanhempi.

      Poista
  3. Mä olin niin pettynyt esikoisen kohdalla kun kuulin että onkin poika kun jotenkin odotin tyttöä koko ajan, vaikka alitajunnassa tiesin vauvan olevan poika. Katusin muutaman päivän päästä miten voin olla niin kiittämätön, että en ollut tyytyväinen kumpaan vain. Rakastuin häneen vielä enemmän ja sitten menetinkin hänet. Toisen raskauden kohdalla en osannut ajatella mitään, yllätyin tytöstä. Kolmannen kohdalla olin varma, odotin poikaa raskaus oli samanlainen kuin esikoista odottaessa. Petyin ultrassa tyttö lupaukseen. Meni päiviä ennen kuin pystyin sulattamaan ettei meille tule poikaa. Mutta kyllä varmasti joku korkeampi tietää mikä on hyväksi ja mikä ei. Luulen että jos olisin saanut pojan, mieleni olisi sekoittanut hänet esikoiseen ja vauvan ekoista kuukausista olisi tullut vieläkin rankempi henkisesti mitä se nyt oli. Kaikki taitaa olla korkeimman kädessä, mutta silti meillä on omat tunteet ja mielenliikkeet, joiden kanssa saadaan taistella.. Erityissuukkoja ihanalle kolmannelle poitsulle, hän on valloittanut sydämeni täysin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 Mä mietin tätä julkaistessa, että puhutko sä mulle enää ollenkaan, mutta ihanaa, että kommentoit näin ihanasti vaikka suruhan tässä iskee väkisinkin. Mä luulen kanssa, että sille on ihan tarkoituksensa, että teillä on kaksi pikkusiskoa. Ehkä helpompaa niin kuitenkin.

      Ja ehkä mullakin olis ollut niin vahvat kuvitelmat sellaisesta poikatytöstä, että on helpompaa vaan kun on suoraan poikia. :D

      Poista
    2. Ja tajusin tässä yks päivä sen jälkeen kun oltiin ekan kerran käyty teillä katsomassa ihanaa kummipoikaani, että hän oli ensimmäinen poikavauva joka pääsi syliini esikoisen jälkeen. Tuntui niin hyvältä kun hän nukahti syliini ja hänellä oli hyvä olla, hän vei täysin sydämeni. Ajattelin, että näin sen ehkä pitikin mennä. <3 Paljon suukkoja ihanalle rakkaalle kummipojalle <3

      Poista
  4. Minulla on kolme poikaa ja olen kokenut nuo tunteet, joista kirjoitat. Ihanaa, kun joku kirjoittaa tästäkin aiheesta! On vaikeaa olla surullinen poikatiedosta ja yrittää sen jälkeen iloita terveeksi tutkitusta sikiöstä. Tunteet hävettää, kun tietää paljon kohtaloita, joilla rakenneultrassa on tullut musertavia tietoja tulevan vauvan terveydestä. Tuntuu turhamaiselta toivoa tyttöä!
    Haaveilin mun omasta pikkuprinsessaata ja tyttövaatteista, koska poikien vaatteet ovat mun mielestä tylsiä. Haaveilin shoppailureissuista ha lettien vääntämisestä pitkään tukkaan.

    Nyt kun nuorin on 5 ja vanhin 11 olen kiitollinen siitä, että kaikki ovat poikia, koska olen seurannut teinityttöjen nykymaailmaa yllättävän läheltä. En uskoisi kestäväni sitä draamaa, contourinkia, muotivaatteiden hamstraamista ja ulkoisen täydellisyyden tavoittelua, joita tytöt kohtaavat instagramin pimujen opettamana. Uskon pärjääväni paremmin poikien kanssa vaikka jatkuva riehuminen ja suurten liikeiden ja äänien sotaleikit ovat hermoja raastavaa. Olen nyt tyytyväinen, että mulla on pelkästään pokia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se volyymitaso on kyllä korvia kiduttava välillä! Niin hävettää, ja terveydellisten seikkojen edessä tietysti kaikki turhamaisuudet väistyvät ensitilassa. Ja omat haasteensa on varmasti molemmissa sukupuolissa ja ne näkyvät myös varmasti eri ikäisinä. Meillä ainakin nyt esikoisen eskari-ikä on ollut todella haastava, vaikka tuskin vielä mitään verrattavissa teini-ikään.

      Poista
  5. Kirjoittaminen on hyvä keino purkaa ajatuksiaan ulos ja ihan varmasti tästä tekstistä on apua monelle, joille sitä tyttöä ei toiveista huolimatta ole suotu.

    Itse kirjoittelin poikien äitiydestä joku aika takaperin :) Meillä siis kaksi pojan viikaria, molemmat vielä joulukuussa syntyneet ja voi, niiiin erilaisia luonteiltaan! :) :) Mutta pilke silmäkulmassa, sitä löytyy molemmilta :)

    http://polyapinnoilla.blogspot.fi/2017/05/aiti-poikien.html?m=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, käynkin lukemassa. Nämä näkökulmat kiinnostavat aina. Ja en itsekään pidä pahana tällaista "itsensä tutkiskelua", varmasti jos en tätä pohtisi niin se jäisi jonnekin alitajuntaan kummittelemaan. Voi joulukuun poikia! <3

      Poista
  6. Mulla on 1 poika, vain 1 lapsi, toivon jonain päivänä saavani toisen lapsen, tytön. Jo ensimisen kohdalla toivoin tyttöä ja nimikin oli ollut jo 15 vuotiaasta asti valmiina. Toki toivoin saavani sitten tytön jälkeen pojan. Mun poika ln maailman ihanin ja tärkein, enkä vaihtais poikaa mihinkään, vaikka aluksi pettymys oli suuri. Toisaalta oli koko ajan sellainen olo että mun tuurilla sieltä tulee poika.

    Nyt mä toivon toista lasta, mutta mies ei halua. Oon erittäin kateellinen kaikille joilla on useampi kuin 1 lapsi, varsinkin sellasille joilla tyttö. Kunhan saisin edes terveen lapsen, oli se sitten tyttö tai poika, tottakai salaa mielessäni toivon saavani tytön.

    Pitää varmaan oikeasti hankkia uusi mies että saisin toisen lapsen. En tajua miten k*sipää, m*lkku, p*ska itsekäs mun mies voi olla ja satuttaa mua näin paljon ettei suostu toiseen lapseen. Pakko sabotoida ehkäisyä kohta itsekkäästi jos ei muu auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla, ettei miehesi suostu toiseen lapseen, mutten kuitenkaan lähtisi sabotoimaan ehkäisyä. Kannattaa mieluummin miettiä, onko teidän suhteellanne oikeasti tulevaisuutta, jos lapsitoiveet tai niiden puuttuminen eroavat niin paljon toisistaan...

      Poista
    2. Todella surullista kuulla, että näkemyksenne lapsiluvun suhteen eroaa noin voimakkaasti. Pyri saamaan miehen kanssa kunnon keskusteluyhteys, miksi sinä haluat ja miksi hän ei halua. Joskus nämä voivat vaatia sulattelua ja aikaa. Ehdottomasti edellisen kanssa samoilla linjoilla, että missään nimessä en suosittelisi ehkäisyn sabotoimista ja ei se varmasti olisi sinullekaan helppo asia myöhemmin.

      Poista
  7. Ensimmäisessä rakenneultrassa onniteltiin ihan varmasta tytöstä. Ostettiin pinkkiä ja elettiin prinsessakuplassa, kaikki olivat tyytyväisiä koska miehellä on poika entuudestaan.
    Pari viikkoa ennen syntymää hoitoalustaa valitessa päätin ottaa neutraalin värisen vaaleanpunaisen sijaan - jos se ei kuitenkaan ole tyttö...
    Synnytyssalissa onniteltiin terveestä pojasta. Vaaleanpunainen pipo vaihdettiin vaivihkaa siniseen.

    Silloin olo oli todella huijattu, mikään kuvitelmistani ei pitänytkään paikkaansa. Nimeäkään ei voinut käyttää ja elämä poikavauvan kanssa tuntui vieraalta. En minä tähän ollut valmistautunut.

    Toisen kohdalla osasin jo aavistaa poikaa. Rakenneultrassa koin pienen pettymyksen häilähdyksen - ei käyttöä prinsessavaatteille vieläkään.

    Nyt on kolmas toiveissa - prinsessavaatteet ovat edelleen laatikossa. En saa heitetyksi niitä pois. Tiedän miehen toivovan tyttöä. Pelkään lähipiirin reaktioita. Itselläni on vahva tunne kolmannesta pojasta, yritän käsitellä odotuksia ja pettymyksiä etukäteen. Pelkään muiden sanoja, toivon ettei kukaan lähipiiristä ilmaise olevansa pettynyt lapseni sukupuoleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeinen kappale kuin omasta kynästä. Se, että muutkin ilmaisivat toiveensa vauvan suhteen tuntui pahalta ja toi paineita. Mutta minun neuvoni tosiaan on, että antaa niiden tunteiden tulla, ottaa ne vastaan ja siten päästä siitä yli. Tuli mitä tuli!

      Poista
  8. Nuo tunteet ovat varmasti täysin normaaleja ja sallittuja♥ Toisaalta musta tuntuu, että tytöt ovat muiden ulkopuolisten silmissä paljon toivotumpia ja odotetumpia. Tai ainakin itse tunsin niin kun tytön ja pojan jälkeen meille syntyikin taas poika ja kaikki huokailivat kuinka tyttö olisi ollut niin ihana. Lähes kyynelsilmin mietin mielessäni miksi ihmeessä meidän mielestä niin täydellisen ihana poika ei ollut? Samat tyttö, tyttö tyttö- hokemiset ovat jatkuneet nyt myös raskauteni aikana.

    Itse taas mietin kuinka helppoja meillä pojat ovatkaan olleet verrattuna temperamenttiseen tyttöön, jolle teini-ikä alkaa painaa päälle. Toki kyse on lähinnä lasten erilaisista luonteista, mutta silti koen olevani parhaimmillani poikien äitinä. Tyllimekot ja prinsessaunelmat ovat toki ihania, mutta elämä on niin paljon muutakin. Täytyy vain osata nauttia siitä mitä elämä antaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niin juuri ja mä uskon, että ne tunteet käsittelemällä siitä juuri voi nauttia. Minulle siis yksi pelko oli juuri katkeroituminen. Se olisi hirveä taakka, olla katkera lopulta niin vähäpätöisestä jutusta. Ei sellaiseen saa jäädä vellomaan, jää kaikki hyvä ja kaunis näkemättä ja kokematta. Mutta kyllä tämä aihe suuria tunteita herättää puolin ja toisin. <3 On persoonakysymys, meillä esikoinen osaa kyllä haastaa todella paljon, ja hän onkin ehkä perinyt sitä minulta ja olen miettinyt usein, että mitä jos olisin saanut itseni kaltaisen tytön. Ai kamala! Mulla on vieläkin arpi otsassa kun uhmapäissäni lapsena hakkasin päätä kiveen. :D

      Poista
  9. Kun sait tietää odottavasi kolmatta poikaa, tuliko ajatuksiisi sellainen puoli, että poikien synnyttäminen on maailmanhistoriassa usein ollut arvostetumpaa? Resonoiko se tieto yhtään mieltä nostattavana?

    Monissa maissa tänäkin päivänä naisen asema on sitä parempi, mitä enemmän hän saa poikia. Tiedetään myös, että hyvin ravitut ja terveet naiset saa enemmän poikia ja naiset, joiden miesten tulot on korkeammat.

    Ajatteletko koskaan näin päin, että olet tavallaan naisten elinvoimaisinta laatua, ja siksi tod. näk. saat herkemmin poikia? Vai näetkö asiaa ollenkaan niin?

    Tietysti elämä ei ole niin biologisen suoraviivaista, mutta oma mielikuvani poikien äideistä on vahva nainen, joka on vähemmän stressaantunut. (Omassa suvussa paljon köyhyyttä ja tyttövaltainen suku). Sanotaan nyt vielä että kiintymystä se ei muuta: tyttöjä saanut mummoni oli minulle lempein ja ihanin isovanhempi.

    Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! <3

      Väitän kyllä olevanikin aika rento mutsi ja hieman olen sitä mieltä, että poikalauman äitinä siihen pitää hieman opetellakin jos ei ole jo entuudestaan. Toisaalta jämptiyskin olisi toimiva, mutta omia hermojani se repisi liikaa. Liikaa pään takomista seinään.

      Olen noita mainitsemiasi juttuja lukenut, mutta niiden allekirjoittaminen tuntuu hieman hassulta. Olen toki ylpeä poikien äiti, mutta en halua nostaa itseäni millekään jalustalle vanhempana. En varmasti pärjäisi esimerkiksi tyttölauman äitinä.

      Poista
  10. Arvaatkin varmaan, että yksi kolmen pojan äiti löysi itsensä tekstistäsi.
    Mä olen joka raskaudessa ostanut ennen rakenne/4D-ultraa jotain vaaleanpunaista. Mies on kutsunut sitä "haudattujen haaveiden laatikoksi", josta suurin osa on annettu kummitytölle tai miehen siskontytöille – hyvä niin. Olisin ainakin paljon köyhempi jos meillä olisi tyttö, poikien kanssa annan niiden remmeltää Spiderman-vaatteissaan, mutta pelkään että tytön äitinä hifistelisin vaatteilla (jotka ovat itsellenikin tärkeitä, ei siis niinkään nukkeleikki vaan menisin sekaisin valikoimasta).
    Oikeastihan kyse on muusta kuin vaatteista: olisin halunnut kokea tytön äitiyden. Vaikka nyt kun on kolme aika erilaista poikaa, niin tiedostaa senkin että sukupuoli ei kerro juuri mitään lapsesta.

    Nyt en tietenkään voi kuvitella että meillä oliis jotain muuta kuin kolme poikaa. Se herättää etenkin täällä Espanjassa ihmisissä uteliaisuutta ja paljon niitä "no teettekö vielä tytön"-kommentteja (joihin kyllä vastaan huumorilla, että jos joku lupaa että tulee hiljainen pieniruokainen tytär niin ehkä tehdäänkin) ja muiden kolmen pojan äitien kanssa tunnemme suurta sielujen sympatiaa. Tämä on hyvä perhe, mutta joskus vaatii vähän aikaa että omat mielikuvat saa muutettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! <3

      Mullekin kyse on siitä kokemuksesta ja siitä uteliaisuudesta jo ulkonäönkin suhteen. Ehkä mun pitää hommata sellainen photoshopattu tyttölapsen kuva sitä uteliaisuutta tyydyttämään. Hah! Tämä tunne oli jo ennen syntymääkin, että en tosiaan osaa edes kuvitella meille tyttöä, kolme poikaa ruokapöydän ääressä oli paljon helpompi rasti kuvitella vaikka en tiennyt tästä kolmannesta edes mitään millainen on. Mutta ehkä juuri siksi haluaisi sen kokemuksen. Mutta "jo" nyt se tuntuu koko ajan kaukaisemmalta ajatukselta.

      Ja todella joku hassu yhteys tuntuu poikien äideillä olevan. Sellainen kun motoristit moikkaavat toisilleen, samaa jengiä.

      Poista

top social