Elokuussa vuonna 1994








Tapahtui näinä päivinä elokuussa vuonna 1994.

Astelin ensimmäistä kertaa äitini saattelemana koulun portille. Tai no, eihän siinä mitään porttia ollut, mutta pihalle. Varsinaisia muistikuvia päivästä ei ole, mutta muistan silti sen jännityksen vieläkin. En oikein tiedä mikä siinä eniten jännitti. Lähestulkoon kaikki luokkakaveritkin olivat pienellä kylällä jo kerhosta tuttuja.

Paremmin muistiin on jäänyt koulutaksikyydit. Tai oikeastaan ne taksiin kiiruhtamiset. Jos mulla olis slogan, sen pitäisi olla varmaan:
"Viime tippaan, jo vuodesta -94." (Note to self, jos perustat joskus viinimerkin älä käytä tätä.)

Minulla oli kuitenkin aina muutama minuutti armon aikaakin kun taksi nouti seuraavan tien päästä, naapurin tytöt, minun ikäiseni kaksoset – ja kääntyi samaan suuntaan takaisin. Jos en vieläkään ollut ajallani tienhaarassa, taksikuski ajoi tarvittaessa pihaan asti (ja näin hän teki kyllä kaikille, jotka eivät taksilenkillä tienhaaraan ehtineet).

Ensimmäiseltä luokalta muistan musikaalisen opettajan ja aamu alkoikin aina laululla, pitkään osasin laulun ulkoa, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut. Ehkä parhaiten ensimmäiseltä luokalta muistan kuitenkin sen turhautumisen äidienkielentunnilla kun osasi jo lukea, mutta piti muiden takia tavata. Ja silloinhan sitä vasta oikein tee-aa-TA-vee-aa-tee-VAT-tee-ii-ii-än-TIIN.

Alkuluokilla lempiaineitani olivat matematiikka, käsityöt ja musiikki, joista jälkimmäisin ei ole mitenkään seurannut myöhemmin perässä. Soittelinhan joskus muskarissa nokkahuilua, mutta siitäkin muistan vain sen opettajan valituksen, kun soittimeni ei eräällä tunnilla sitten mystisesti soinutkaan. Olin puhaltanut sinne jauhelihaa. Ihme tyyppi, kun siitä nokkiinsa otti. Ihan itse sitten opettelin myöhemmin sen radion päälle laittamaan.

Laittamisesta tuli muuten mieleeni, että oppiihan siellä koulussa kaikenlaista muutakin. Ja tästä syystä se koulun aloitus varmaan niin vanhempia jännittääkin. Se vanhemman rooli yleissuodattimena vähenee valtavasti. Tämä taitaa olla kylläkin jo toisen luokan muisto, ihan sen kaikissa merkityksissä. Opettajarouvamme, harras ja vanhoillinen ortodoksi, oli tarkka sanoistaan. Se on panna, eikä laittaa, eikä varsinkaan pistää kirjat reppuun. Luokan pojat olivat tässä asiassa jo hyvinkin valveutuneita. Ja niitä kirjojahan sitten, noh, laittamalla laitettiin sinne reppuun. Sellaista lantionliikettä tuskin on pojilta sen koommin nähty.

Huomenna se sitten alkaa, ja tsemppaan itseäni, että ihan normaali minusta (ja luokkatovereistakin) tuli kaikesta huolimatta. Enkä oikein edes tiedä mitä kaikkea tässä alkaa, mutta joka tapauksessa yksi tärkeä ja iso ovi avautuu huomenna. Taidan laittaa kaiken keskittymiseni siihen kirjojen kontaktointiin, niin ehkä tämä ei ole sitten yhtään niin paha. Eihän?


Kertokaas tekin teidän varhaisimpia koulumuistoja? Onko yhtä ruusuisia?

Kommentit