Tarina puolivuotiaasta vauvasta ja filosofista

"Kolmen lapsen vanhemmuus on ollut tähän mennessä opettavainen kuusi kuukautta. Vaikka miten yritin, en voinut valmistautua rintaa puristavaan riittämättömyyden tunteeseen enkä myöskään rakkauden tunteeseen, joka pulppuaa yli äyräiden päivittäin. Haleja ja hampaiden kiristystä, vauvantuoksua ja väsymystä, napinaa ja niin niin paljon naurua."

Kirjoitin Instagramiin toissapäivänä, kuopuksen täyttäessä puoli vuotta. Jollain tapaa taas pelkäsin tätäkin virstan- (vai sitten virtsan?) pylvästä kun tuntuu niin haikealta tämä kuopuksen kasvaminen. Mietin, että saisinko otettua kuvat vauvan nukkuessa. Koska sellaisiahan suloiset vauvakuvat on. Mutta mitä vielä! Yllättäin eilen näitä kuvia ottaessa tulikin ihan valtaisa ilo. Vauvakuviin tuli ihan uutta eloa kun malli ei vain nukukaan.

Hän on ja kasvaa koko ajan omaksi persoonakseen ja se jos mikä on vähintään yhtä ihmeellistä kuin pieni uusi elämä – jopa ihmeellisempää. Toinen puoli vauvavuotta on jäljellä ja aion nyt nauttia tästä puoliskosta juhlien tätä kasvun ja uuden oppimisen ihmettä, joka päivä. Jollain tavalla jopa hukuin siihen tunteeseen, että "muista tämä vauvantuoksu" ja "pistä nyt mieleesi tämä hetki kun vauva tuhisee rinnalla".

Muistoja ei voi pullottaa eikä aikaa pysäyttää. Hitto se vanha klisee on totta. On vain nautittava kyydistä.



Kahden ensimmäisen lapsen ikäero on viisi vuotta, joten koko tämä taapero + vauva -arki on ollut ihan uutta ja muutos on tuntunut siten aavistuksen isommalta kuin vain kolmas joukon jatkoksi. Vaikka vauva itsessäänhän on ollut superhelppo. Vähään tyytyväinen sopeutuja. Joka paikassa olen kuuluu sama kysymys: 

"Onko tämä aina näin rauhallinen." 

On se.

Tiedä sitten millainen villiviikari tuosta lutviutuu, mutta toistaiseksi hän on ottanut hyvin paikkansa perheen "pikkuprinssinä", lellittynä kuopuksena. Enemminkin kyllä hellitty kuopus. Ehkä se pienimmän paapominen tulee vielä myöhemmin, mutta tällä hetkellä tuntuu, että pienin jää eniten paitsioon. 

Naureskelemme usein, että mitä mahtaa vauvan päässä liikkua kun joka päivä ja vieläpä useamman kerran herää kaukalossaan ja aina eri paikassa. Milloin kerhossa, milloin koululaisen koululla. Kaupassa, ravintolassa, mummilla, ystävien luona, urheilukentällä. Milloin missäkin. 

"Jaha, ja taas mennään."

Ei ole helppoa olla pienin. Prinssin velvollisuudet painavat ajoittain.



Vauvakirjoitukseni tuntuvat aina vain pyöriä sen haikeilun ympärillä, toivottavasti siellä päässä joku muukin lukeutuu tähän äitityyppiin. Vauva- ja koululaisarkea verratessa allekirjoitan sen isommat lapset, isommat murheet -sanonnan – ja aina vaan isommaksihan ne varmasti vielä muuttuvat. 

Mutta olikohan se Nakit ja mutsi -blogin Päivi, joka kirjoitti joskus siitä, että on ne ilotkin sitten isompia. Niinhän se on. Joka iässä on ne parhaimmat puolensa aina.




Ilmeisesti meillä asuu toinenkin haikailija, joka on ihmeissään ajan kulumisesta. Esikoinen tokaisi viime viikolla kesken meidän kaksisen kauppareissun:

"Äiti, nyt mä olen kyl tajunnut sen et kyl nää vuodet vaan vierii nopeeta vauhtia."

Vaikka oltiinkin heviosastolla, niin vähän vähemmän hevi keskustelu olisi riittänyt. Pieni Platon ottaa nyt vaan siitä niitä porkkanoita, ettei tuhlata tätä nopeasti kuluvaa aikaa tänne äsmarkettiin. 

Kommentit