Pärjäämisen kulttuurista on puhuttu vanhemmuuden yhteydessä jo jonkin aikaa. Nyt se näyttäisi laajenevan myös työelämän puolelle. Kun elämme tässä työelämän murroksen kynnyksellä tai ehkä jo hivenen eteisen puolella, yhä useammalla on yhä suurempi vapaus valita.

Jos työ ei enää miellytä, niin vaihda. Älä valita. Jos kuitenkin päätät jatkaa valitsemallasi tiellä, et voi koskaan valittaa. Mitäs läksit.

Ei. Ei näin.

Aiemmin kun tehtiin 40-vuotinen ura samalla työnantajalla, oli ihan selvää, että joka päivä ei napostele. Nykyään työelämä pirstaloituu koko ajan enemmän ja on ennakoitu työntekijän asemankin muuttuvan tietyllä tavalla yrittäjämäiseen suuntaan.

Yrittäjyyden hyviin puoliin listataan usein vapaus. Jokainen kuitenkin varmasti ymmärtää tuon vapauden olevan useasti hieman näennäistä, kuitenkin tiettyihin raameihin sidottua. Ei voi tehdä isoja ratkaisuja yhtäkkiä kun elanto (ehkä jopa myös työntekijöiden leipä) on kiinni omassa työssä. Vapaus liittyykin (ainakin muutamien tuntemieni yksityisyrittäjien mielestä) ennen kaikkea oman itsensä johtamiseen.

Yrittäjä ja bloggaaja Katri Gruner kertoi tässä taannoin Instagramissaan harmituksen aiheesta, joka syntyi hänen purkaessaan tuntojaan suhteellisen tuoreen yrityksen haasteista ystävälle. Mitä jos vaihtaisit alaa? Olisit todella hyvä ammatissa X.

Vaikka työ olisi intohimo tai silloinkin kun rakkaasta harrastuksesta on tullut syö, se tuntuu silti joskus raskaalta. Kaikki työhön liittyvät tehtävät eivät ole kivoja, tulee huonoja päiviä ja kiire painaa päälle. Myös työntekijä voi olla tyytymätön tämän hetken työtilanteeseen, haluamatta kuitenkaan vaihtaa työpaikkaa.

Tällöin olisi mielestäni tärkeää, että tuntojaan voi rauhassa purkaa. Sellainen viiden V:n sääntö: Joskus se vitutus vaan vähenee vähän valittamalla.

Vaikka viime aikoina onkin ollut aika raskasta, yleisesti ottaen pyrin kuitenkin olemaan positiivinen ja näkemään asioissa hyvät puolet. Joskus kuitenkin tulee purnattua lasten aiheuttamaa arjen kuormitusta, ja saanut sitten vastauksesi kuinka ihan itse on päätetty lapsia hankkia. Jep, kiitos, kylläpä olo keveni.

En usko, että näiden kommenttien tarkoitus on aiheuttaa mielipahaa, pyrkimys on varmasti auttaa, mutta tuleekin aiheuttaneeksi kurjemman olon. Toisenlainen, hivenen ymmärtäväisempi, lähestyminen olisi ollut paljon parempi.

Huomaan syyllistyväni tähän itsekin, ja useasti puolisoni valittaessa, ettei ole ehtinyt treenata - ennen kuin edes huomaan, tulen uhmakkaasti vastanneeksi: No en minä ainakaan ole sua estänyt, senkus menet!

Useinkaan sen purnaamisen taustalla ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin hieman keventää olotiloja ja tällöin kuuntelu ja ymmärtäminen on tärkeintä, ei asiaan useinkaan edes kaivata varsinaista ratkaisua vaan vertaistukea. Myös positiivinen ihminen saa avautua huonoista fiiliksistä.