Mitä olin sanomassa? – ja 16 muuta juttua

Viidennellä luokalla piti useasti tehdä läksystä tiivistelmä ranskalaisin viivoin. Konsepti oli mulle sillä tavalla outo kun musta se oli kovin työlästä. Tiivistää nyt asia tai kokonainen lukualue muutamaan sanaan. Mahdotonta. Opettaja antoi mun versiolle oman nimityksenkin, paisutelma

Miksi rakastan kirjoittamista? Yksinkertaisesti koska tulen paremmin ymmärretyksi, paitsi muille, myös itse itselleni. Mieskin aina sanoo, ettei uskoisi, että voin tuottaa järkevää ja luettavaa tekstiä. Kirjoittaessa voin jäsentää rauhassa ajatuksiani ilman keskustelukumppanin painostavaa ja odottavaa katsetta: "Oliko tässä joku pointtikin?"

Pää on kuin Lontoon metrokartta.

Kuvittele, että ajaisit ruuhka-aikaan kuusikaistaisella tiellä, radio pauhaa, lapset tappelee ja joku haastattelee suoraan lähetykseen samalla kun suunnistat reitillä ensimmäistä kertaa. Navigaattori ei toimi, edessä on tietyömaa, jengi kiilaa oikealta ja vasemmalta ja pitäisi löytää oikea ramppi. Tervetuloa ajatusteni huonoon seuraan!






Mamma Rimpuilee -Laura on kirjoittanut useasti aavikkopallohetkistään. Niin...mulle ei käy niin. Koska en ikinä pääse sinne asti. Jos joudun vaikkapa esittelemään itseni, alkaa päässäni suhina kuin ampiaispesässä. Mitä mä sanon, mitä mä sanon, MITÄ HELVETTIÄ MÄ SANON?? Etten vain sano mitään tyhmää.

Ja sitten sanon: "Ööö, totaa...mmm-moi."

"Tai siis eiku hei, öh, hehe."

Ensivaikutelmani on varmasti hiljainen ja ujo, mutta tutussa seurassa voi olla vaikea saada suunvuoroa. Matalien aitojen lisäksi suosin siis paljon myös aasinsiltoja. Kun sanainen arkku lopulta aukeaa niin onkin sitten notta oksat pois.

Niin ja risut.

Ja männynkävyt!

Asia oli ihan päivänselvä ensin ajatuksissani, mutta kun ne sanat alkavat pulputa suustani, siinä ei ole enää päätä eikä häntää. Kaikki sillat on poltettu ja aasit hukutettu. Jos olisin Putous-hahmo, hokemani olisi: "Mitä olin sanomassa?"

Minua ei siis useinkaan ymmärretä tai ymmärretään väärin. Ja aivan oikein, minäkään en halua kuulla itseäni selittämässä ja korjaamassa sitä väärinkäsitystä. Voisi myös ajatella, että olisin hätäinen ja äkkipikainen, mutta itseasiassa olen hyvinkin rauhallinen ja harkitsevainen. Balanssi pysyy.

Olen tehnyt itselleni diagnooseja aina ADD:stä OMG:hen, mutta enhän mä ikinä ole päässyt siinä asiassa loppuun kun muistin juuri, että Wilmaan oli tullut viesti ja sitten piti suunnitella vaatekutsuille tarjottavia. Mistä tulikin mieleen, että olisipa kiva osallistua ensimmäistä kertaa ravintolapäivään. Jokohan se kokkiohjelma muuten alkoi?

Kun kuuntelee minun kertomaani tarinaa kaikkine sivujuonteineen, niin Game of Thronesin juoni kuulostaa yhtäkkiä hyvin yksinkertaiselta lastensadulta. Päähenkilöitäkin on paljon vähemmän. Mielestäni amerikkalaistyylinen vastaus mitä kuuluu -kysymykseen on oikein hyvä. Fine, thanks. Yritän sinnitellä siinä, muuten pian se jo katuu kysymystään, kun ehkä se kaverin mummon kihti ei ollutkaan se mikä kiinnosti.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että mulla on kultakalan muisti. Pelkään usein läheisteni minusta ajattelevan, etten välitä tai etteikö asia olisi minulle tärkeä. Mutta kun sitä tapahtumaa vaan riittää ja jossain vaiheessa ollaan taas sillä kaistalla, että muistan asian.

Punainen lanka löytyy kyllä, mutta se on jo niin mykkyrällä ja solmussa, ettei muista oliko siitä langasta tulossa pipo vai lapaset.


***

Tekstiä kirjoittaessani, taisin kirjoittaa jokaista kappaletta yhtä aikaa. Ja samalla muistin, etten enää soimaa esikoista, joka ei aamuisin pukiessa muista oliko juuri laittamassa housuja jalkaan vai ottamassa pois. Sillä oli mielen päällä ehkä just joku muu tärkee juttu.

Kommentit

  1. Hauska teksti! :) Mulla taas ongelmana on, että juttua vaan tulee ja tulee. Vaimo vitsaileekin aina, että aloitan joka asian "..ja muinaiset roomalaiset" koska esimerkiksi just itseni esitellessä tarina saattaa lähteä varhaislapsuudesta tai kauppalistaa tehdessä saatan aloittaa muistelemalla jotain lempiherkkuani 90-luvulta.. T. Marko // Urbaani Isä

    VastaaPoista

Lähetä kommentti