ajatukset

Sysipimeässä

joulukuuta 28, 2017

Voin hyvin ymmärtää miksi luontoharrastuksen suosio kasvaa, erityisesti lapsiperheiden keskuudessa koko ajan. Harvassa paikassa nykyihminen pysähtyy niin totaalisesti. Perheelliselle joulu on harvemmin oikeasti mitään rauhoittumisen aikaa. Päinvastoin, kyläpaikkoja riittää jokaiselle päivälle, lahjoja roudataan edestakaisin, syödään ja seurustellaan. 

Tapaninpäivän jälkeen otimme perheelle pienen aikalisän ja lähdimme miehen töiden jälkeen keskelle sysipimeyttä. Perille päästyämme keskimmäinen pyysi katsoa puhelimestani "koia hauta", mutta huomasi sitten, että tulen (sytyttämisen) seuraaminen onkin itseasiassa paljon jännempää. 

Hetkeä myöhemmin tarkasteltuani ympäristöä kameran kanssa (tosin valokuvaaminen oli kyllä hieman hankalaa, ilman valoa) hän kysyi, koska äiti tulee. Keskellä pilkkopimeää hän ei nähnyt minun seisovan hänen takanaan. 




"Ei siinä pimeydessä ollut 
mitään erikoista."

Luulen, että esikoisellekin tilanne oli hyvin jännittävä. Tajusin, että harvemmin tulee nykyään itsekään edes ajettua autoa pimeän aikaan, saati sitten ulkoiltua. Vaikka emme kaupungissa enää asukaan, niin asuinalueella ei koskaan ole niin pimeää. Olen kuitenkin kotoisin maaseudulta. Talvella ulkona leikkiessä ei ollut kuin talon ikkunoista kajastava valo ja yksi pihavalo liiterin nurkassa. Ei siinä pimeydessä ollut mitään erikoista.

Yleensä sitä vain kiroaa tätä valon puutetta ja joulukalenterin luukkuja kuvatessa aikaa kuvien ottamiselle olikin vain se pari tuntia aamupäivällä kunnes iltapäivä jo alkoi hämärtää. Kun sitä sysipimeyttä meneekin fiilistelemään luontoon niin siitä saakin hetkellisen irtioton, lapsetkin tuntuivat ihmeen rauhallisilta sen hetken ja itsellä tuli puhdistunut fiilis. 





Uudenvuodenlupauksen kaltaisesti olemme päättäneet ottaa enemmän aikaa perheelle. Lapset, erityisesti esikoinen, varmasti ovat sen tarpeessa. Vaikka toisaalta tuntuukin, että eihän tässä viime ajat olla juuri muuta tehtykään. On kuitenkin eri asia olla kotiympyröissä kuin pakata kimpsut ja karata vaikka makkaranpaistoon lähiseudulle. Unohtaa ne pädit ja pelit.

Eilinen reissukaan ei kestänyt lopulta edes kahta tuntia, mutta täydellisellä läsnäolollaan se tuntui pidemmältä ajalta. Eihän se lähtö nyt mitään auvoinen tai harmoninen ollut vaan tavarat huiskittiin ympäriinsä, etsittiin sitä toista hanskaa, yksi makaa meritähtenä lattialla, haetaan kypärämyssyä ja pakattiin eväitä. 

Mutta siitä kontrastista se irtiotto juuri syntyykin.





Liedon Parmaharju

Valoisaan aikaan Liedon Parmaharjun grillikatos, hyppytornin kupeessa, ei olekaan mikään järisyttävä luonto-experience. Autolla pääsee ajamaan lähelle (mutta pilkkopimeässä sitä ei näe), myös huussit löytyvät aivan läheltä. On roskis ja polttopuitakin, otimme kuitenkin mukaan muutaman hieman kuivemman klapin. 

Liedon Parmaharju sijaitsee siis Liedossa, noin 20km Turun keskustasta Hämeenlinnaan päin. Parmaharju löytyy kätevästi osoitteella Bränikkäläntie 66, 21420 Lieto. Lumiseen aikaan Parmaharju tarjoaa puitteet hiihtoon sekä mäkihyppykisoihin olosuhteiden salliessa. Grillikatoksen nurkalta lähtee myös kuuden ja yhdeksän kilometrin luontopolut. 

Luitko jo edellisen postauksen: Joulujuna meni jo ja vihelsi mennessään

ajatuksia

Joulujuna meni jo ja vihelsi mennessään

joulukuuta 27, 2017

Olemme esikoisen kanssa jouluihmisiä. Sen silmät loistivat kirkkaammin kilpaa Pohjantähden kanssa, aina kun mainittiin jokin joulu-alkuinen asia. Joulupiparit, joulujuhlat, jouluruoka, joululahjat, joulusauna, joulusukat, joulukalenteri, joulukoristeet. Ai nyt vai? Saaks mä? Mä teen! Voinks mä leipoa pipareita? Koska kuusi haetaan? Enää kolme yötä ja nyt enää kaks. Ja niin edelleen. 

Arvatenkin jouluaattona ei kirjaimellisesti meinannut pysyä housuissaan joulupukkia odotellessa ja lapsenmieli oli kiristyä aikuisiltakin. Onneksi papan onnistui hommata punanuttu hyvään, sopivan aikaiseen kellonaikaan, joten odotus ei ollut ylitsepääsemättömän pitkä.



Jouluihmisissä on samanlainen kahtiajako kuin matkalaukkujen purkajissa. On niitä, joiden laukut on valmiiksi puolillaan kun seuraavana vuonna lähdetään reissuun. Ja niitä, joilla joulukoristeet roikkuvat vielä juhannuksenakin – ja sittenhän niitä onkin ihan turha purkaa. Toisilla taas joulukuusi ei ole koskaan nähnyt loppiaista. Ja matkalaukusta pestään puhtaatkin heti.

Huomasin, että jouluihmisyyden tämäkin puoli on periytynyt esikoiselle. Joulu on parasta ennen. Joulun jälkilämmöt on vähän kuin uudelleen lämmitetty pitsa. Joulu saa hyvin alkaa sieltä lokakuun lopulta, mutta jo aattoiltana hampaita pestessä, hän oli siirtynyt elämässä eteenpäin. Tai noh, ensi jouluun ja niihin toiveisiin – tai siis toiveeseen. (Ensi jouluna hän ei kuulemma toivo muuta kuin omaa pädiä.) Mutta joka tapauksessa, jouluaatokset olivat ja menivät jo. 

Kai piparkakkutalon saa NYT syödä? 



Reissusta tullessa en voi levätä ennen kuin olen purkanut laukut ja laittanut pyykkikoneen laulamaan.  Jos kuusi ei olisi tullut meille tänä vuonna vasta aattona, olisin jo varmaan purkamassa sitä pois, mutta olkoot nyt uuteenvuoteen asti. Onhan se kaunis. Meidän perheen ensimmäinen kasvatettu kuusi, kun papan metsästä on kaikki edes välttävästi joulukuusen näköiset jo vuosien saatossa kaadettu pois. Vaikka parin vuoden ajan olikin yksi joulun ohjelmanumeroista kun joulun alla kuusimyyjänä toiminut veljeni saapui joulunviettoon ja näki kuusen. Tai siis "kuusen."

Syksy lasten kanssa on ollut aika raskas. Aika on mennyt nopeasti, mutta päivät ovat olleet työntäyteiset ja ilmapiiri paikoin todella kireä. Ja muun muassa kiitollisuuden tematiikka on noussut paljon esille. Esikoiselle erityisesti koulun aloitus ja kaksi pikkuveljeä viemässä huomiota, on ollut hämmentävää ja varmasti uuvuttavaakin. Tänään aamupalapöydässä (kello kymmenen) kun kysyin onko kiva olla lomalla, niin hän vastasi, että: 

On kivaa, kun en ole niin väsynyt. 

Voi isoa pientä. 



Ehkä juuri siksi tunsin niin ylitsevuotavan pakahduttavaa rakkautta ja onnea kun lapset, joita tuntui syksyn mittaa olevan täysin mahdoton miellyttää millään tasolla – olivat niin silmin nähden iloisia ja kiitollisia lahjoistaan. Keskimmäinen kun oli tonttinsa hoitanut ja avannut lahjat, löysin pöydän alta yhden avaamattoman ja ojensin hänelle, hän tokaisi kirkkaalla, mutta sydäntälämmittävän pehmeällä äänellään: 

"Oi. Kiitos äiti."

Vaikkei siinä lahjojen ja paperiroskan määrässä ehkä (taaskaan) ollut järkeä, niin tuli tunne siitä, että tässä kaikessa muussa kuitenkin on.

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset