ajatuksia

Kolmekymmentä

huhtikuuta 21, 2017


Kun täytin 18 vuotta olin aamulla herätessäni hieman pettynyt kun olotila olikin samanlainen kuin edellisenä aamuna. Missä täysi-ikäisyyden taika? Miksei maailmani mullistunutkaan? Vaikka se järjenvastainen ajatus olikin, niin olihan sitä päivää odottanut jo pitkään. Kuin kuuta nousevaa. Ja krapulaa laskevaa.

Nyt tasan 12 vuotta myöhemmin, olin huojentunut. Kaikki on edelleen ennallaan. Maailmani ei musertunutkaan yön aikana. Ja kasvoille ei ollut ilmestynytkään uusia ryppyjä yhdessä yössä. Päivitin omaan fb-profiiliin meemin: "Being 30 is like 29. But older." Ja kuten niin usein meemit ovat, niin on tämäkin – täyttä totta.

En ole kovin kriisiytynyt vaikka täytin tänään 30 vuotta. Kiittämistä on varmasti elämäntilanteesta. Usein kolmenkympin kriisi liittyy johonkin saavuttamattomaan. Jotain mitä (ympäristön paineista johtuen) kuuluisi jo olla. Minulla ne taitaa hyvin pitkälti olla hanskassa. Tosin oman bucketlistini kohta "Lapset tehtynä alle kolmekymmentävuotiaana" ei IHAN onnistunut.

Pahin ikäkriisi taisi olla eilen. Viimeinen päivä kun olin twentysomething. Jollain hassulla tavalla tuntui, että olisi pitänyt tehdä jotain spesiaalia. Toisaalta tässä ollaan sellaisessa ruuhkavuosien myrskynsilmässä, että tekemättömyyskin on jo tosi erikoista. Olihan se eilinen sellainen tietyn aikakauden päättyminen. Jotain mihin ei ole paluuta. Kaksikymppiyteen. Tekisi mieli sanoa huolettomuuteen, mutta jos tuota aikaa katsoo taaksepäin niin sehän on kaikkea muuta. Vuosikymmen, jolloin opiskelin kahta eri tutkintoa, sain kaksi kaksi, työpaikan, sivuduuneja, juhlimme häitä, muutimme neljä kertaa, ostimme asunto-osakkeen, myimme ja ostimme talon. Ja mitä kaikkea muuta ihanaa! Toki huonojakin hetkiä on ollut, mutta niiden muisteleminen toisi vain niitä ryppyjä. Ja ryyppyjä.


Ehkä jälkishokki seuraa vielä myöhemmin kun nyt ei tunnu juurikaan missään. Mutta olihan se silti ihan suoraa kohtalon ivaa, että juuri syntymäpäivieni alla löysin ensimmäiset harmaat hiukseni. Kyllä monikossa. Ei yksi, vaan kaksi. Ei vähän vaaleaa, vaan täysin väritöntä – harmaata hiusta. Oliko tässä nyt yksi kummastakin lapsesta? Kolmatta odotellessa.

"Myönnetään. Olen hieman katkera."


No okei. Myönnetään. Olen minä hieman katkera. Kuinka usein pyöreät syntymäpäivät osuvat viikonloppuun? Perjantaille! Ainakin kaksikymppiselle se on lähes sama kuin lottovoitto. Ilmasii drinksuloi. Tietysti se osuu kohdilleen aina silloin kun on raskaana ja täyttää kolmekymmentä. Siitä kun on viimeisillään olevalle syntymäpäiväsankarille yhtä paljon iloa kuin kenelle tahansa polkupyörästä ilman ketjuja.

Rakkaan perheeni ansiosta tästä illasta kehkeytyi kuitenkin todella ihana – ja spesiaali. Vaikka myönnän, mielessä saattoi käydä pettymyksen häivähdys kun odottamaani iltaan (ravintolaillallisesta miehen kanssa kahdestaan) sisältyikin muu perhe, lapsineen ja kummimummineen kaikkineen. Mutta pääsivät yllättämään, enkä taaskaan välttynyt liikutuksen kyyneleiltä. Rakastan yllätyksiä! Ja se sisäinen kaksikymppinen salaa tällaista toivoikin.

Alkaneelta uudelta vuosikymmeneltä en odota mitään, mutta toivon paljon. Olen avoimin mielin, mutta haluaisin siihen sisältyvän paljon rakkautta, terveyttä, itseni kehittymistä ja tietynlaista sisäistä rauhaa, kaiken tämän kiireenkin keskellä.

Enkä vieläkään tiedä miten kuuluu käyttäytyä ikäni mukaisesti. Kun en ole ennen ollut näin vanha.


ajatuksia

Haaveissani hommailen

huhtikuuta 20, 2017


Olen ollut pitkään sellainen anti-selfhelp-ihminen. Muka kaikkien neuvojen yläpuolella. Ja huoneentaulujen. Ja motivaatioaforismien. Ei tietenkään ole mikään meriitti, ettei ole lukenut vaikkapa yhtään kasvatuskirjaa. Etenkin kun syytä siihen olisi ja tuon kaikkivoipaisen eskarin kanssa on useasti herännyt ajatuksia, että kaipaisi omille kasvatusmetodeille hieman taustatukea. Niin kuin jotain kättä pidempää. (Siis kuvainnollisesti!) Ehkäpä se on tämä lähestyvä keski-ikä, joka lopulta saa myöntämään, ettei osaakaan ratkaista kaikkea itse.

Mikä lähestyvä keski-ikä? Itseasiassa tämän mukaan olen hyvinkin keski-ikäinen.

Viime aikoina ystäväpiirissäni on ruodittu paljon millaisia ratkaisuja pitäisi tehdä sen haasteita tuottavan lastenkasvatuksen ohella oman elämän suhteen. Ammatinvaihtoa, kouluihin hakua, työpaikan vaihtoa, kurssituksia ja yrittäjyyteen hyppäämistä.

Ja omalla kohdallani töistä pois jäämistä. Haikein, mutta onnellisesti odottavaisin mielin. Heti kun taannoin huomasin puhelimen kirjasovellukseen ilmestyneen Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä mistä pidät -kirjan, ahmin sen parissa päivässä. Hullaannuin jo ensimetreillä.

Käsittelyssä ovat juuri ne itsellekin tietyllä tavalla kipeimmät asiat. Työidentiteetti. Ikuinen haave unelmatyöstä. Sitkun. Mitä kun. En oikein itsekään tiedä miksi pohdin tätä teemaa niin paljon. Pidän nykyisestäkin työstä, ja lähes kahden vuoden, kotiäitiyden jälkeen pidin siitä vielä enemmän. Vauvabuumin sijaan ympärilläni velloo paljon äitien ajatuksia "mitä minä itse haluan". Vaikka itselläni onkin edessä vähintään vuoden kotiretriitti vauvan ja isompien lasten kanssa, niin töihin paluu tai töissä käväisyn myötä aihe tuntuu ajankohtaiselta. Haluan nauttia vauva-ajasta, mutta haluan myös pitää kiinni siitä mystisestä työminästä.

Ei ikinä yrittäjäksi!


Pidin Hanne Valtarin ja Satu Rämön Unelmahommissa-kirjasta, koska sitä oli jouheva lukea. Molempien kirjoittajien omat tarinat ovat lennokkaita ja kiinnostavia. Erityisesti Hannen taustaan, kertomukseen lapsuudesta yrittäjäperheessä ja aikuisena työtehtävien pirskaloituminen olivat hyvin samaistuttavaa luettavaa. Olen Hannen tavoin vannonut vuosia, etten ikinä ryhtyisi yrittäjäksi. Mutta nykyään voisin sanoa sillekin mahdollisuudelle kyllä, mikäli sellainen tilane tulisi eikä siihen liittyisi vahvaa paikkasidonnaisuutta (kivijalkaliikettä).

Kirja on oivaltava. Tekstistä huomaa, että molemmat kirjoittajat ovat pohtineet aihetta pintaa syvemmältä. Mitkä seikat ovat johtaneet tähän. Ehkä jopa paljon syvemmältä mitä kirjassa edes näkyy. Unelmahommissa ei ole vastaus tai ohjenuora "Tee näin ja pääset unelmahommiin", vaan se esittää lukijalle juuri oikeat kysymykset.

"Olen ehkä uskonut tähän aiemmin, mutta sittemmin taas löytänyt itseni häpeämästä historiaani."

Yhdistä pisteet

Kirjassa mainittiin Steve Jobsin ajatus siitä, että jokaiselle kertyy elämän aikana pisteitä. Nämä pisteet ovat tehtyjä valintoja, päätöksiä, harrastuksia ja kiinnostuksia, joita voi yhdistellä kuvioksi tai selkeäksi jatkumoksi vasta jälkeen päin. Näitä pisteitä olen minäkin kerryttänyt tähän mennessä monelta eri alalta.

Olen ehkä uskonut tähän aiemmin, mutta sittemmin taas löytänyt itseni häpeämästä historiaani. "Miksi kävin sellaisen koulutuksen kun en edes hyödynnä sitä sen vaatimalla tavalla tai teinkö lopulta oikean valinnan kun jätin vaivalla ansaitun koulupaikan taakseni?" Kuitenkaan en haluaisi myöntää katuvani moniakaan päätöksiä, oikeastaan mitään, kaikki pisteet ovat kuitenkin antaneet enemmän kuin ottaneet. Silti joskus pohdin mikä on ollut turhaa. Ja se se vasta turhaa on! Kaikelle kuitenkin löytyy joskus jokin selvä tarkoitus. Lopulta kaikki käy järkeen.


Haavekuva vai todellinen unelma

Olen kova haaveilemaan ja unelmoimaan. Usein kuitenkin puuttuu se usko itseen. Rämö mainitsi kirjassa islantilaisen sananlaskun, joka menee käännettynä näin: "Ne, jotka lähtevät kalaan, saavat kalaa." Niin yksinkertainen asia, ja se pitäisi aina muistaa. Aina ei välttämättä onnistu, mutta jos jää rannalle ruikuttamaan ei ainakaan saa.

Kukaan ei voi unelmoida väärin, mutta on hyvä muistutus myös sekin, että niitä haaveita kannattaa miettiä realistisesti ja ottaa ehkä pieni askel siihen unelman suuntaan. Saattaa huomatakin, ettei ehkä tahdokaan juuri sitä unelmaa vaan jonkin palasen siitä.

Mitä jos se unelmahomma onkin jo tässä ja nyt. Tai miten saisi nykyisestä työstä sen unelmatyön?Mitä hyviä puolia työssä on? Ei unelmahomma myöskään välttämättä ole oma yritys ja itse itsensä työllistäminen. Tai ettei unelmahomma ole mikään onni ja autuus tai paratiisi vaan siihenkin kuuluu niitä velvollisuuksia ja vähemmän kivoja juttuja, mutta miten niihin sitten pitäisi suhtautua tai miten konkreettisesti niitä voisi hoitaa mahdollisimman kivuttomasti? Myös tähän kirja antaa ratkaisuehdotuksia ja kirjailijoiden omia malleja kuinka hoitaa ei-niin-unelmahommat pois alta.

Kirjan lukeminen ja töissä käynti sai Akilleen kantapääni, eli writer's blockin, vihdoin ratkeamaan. Yksi unelma on koko ajan ollut näin lähellä minua, vaikkei tämä työtä olekaan.

Minä kirjoitan ja sinä luet.

Kiitos siitä!


Kuvat: Jenni / Kapeat kadut

raskaus

Valmistautuminen vauvan tuloon

huhtikuuta 19, 2017



Raskauden näkymistä blogin puolella on toivottu enemmän. Erityisesti tuli toive kertoa valmistautumisesta kolmannen lapsen tuloon. Jos olisin vähäsanaista ihmistyyppiä, voisin kuitata tämän aiheen muutamalla kirjaimella "en ole". En siis ole juurikaan valmistautunut, kuten en myöskään osaa puhua lyhyesti.

Idea tähän aiheeseen tuli lukijalta siitä näkökulmasta onko toinen lapsi on väliinputoaja vauvatarvikkeiden hankinnan suhteen? Sopii hyvin teemaan, sillä esikoinen on viime päivinä hokenut kuinka on tietysti voittaja eli hän sekä toiseksi tullut ja kolmas onkin sitten häviäjä.

Oma perstuntumani sanoo, että kolmen lapsen perheissä useammin kahden ensimmäisen ikäero on pienempi ja kahden pienimmän ikäero vastaavasti hieman isompi.

"No josh nyt ykshi vielä?"

Näin ollen varmasti käykin juuri niin, että keskimmäinen käyttää niitä esikoiselle hankittuja tavaroita kun kolmannen kohdalla kehitys on kehittynyt ja markkinoille tullut paljon uusia kiinnostavia tuotteita. Tai kahden jäljiltä on jo myyty tai annettu pois ja kolmannelle joutuu (tai saa) hankkia uusia.

Meillä taas tilanne on aika tasan näiden kahden pienimmän suhteen. Olimme ehtineet laittaa esikoisen vauva-ajalta paljon tavaroita kiertoon (kun poikien ikäero on hieman vajaa viisi vuotta). Joten jo siksikin tuli hankittua paljon uutta toiselle lapselle. Vastaisuudessakin aion laittaa suurimman osan esikoisen vaatteista kiertoon, enkä jätä odottamaan. Fillarit ynnä muut isommat hankinnat kuitenkin jäävät. Vaatteiden suhteen maku ehtii muuttua niin monesti tuona aikana kun ne odottaisivat uutta käyttäjäänsä kasvavaksi sopivaan mittaan.

"Tämä raskaus on mennyt niin hurjaa vauhtia, että en ole ehtinyt edes aloittaa kolmatta keskeneräiseksi jäävää vauvapeittoa."

Nyt emme luopuneet juuri mistään ja kaikki tarvittava on jo olemassa. Olen kärsinyt jopa huonoa omatuntoa siitä, että en ole valmistautunut vauvan tuloon juuri mitenkään. Toki henkisellä puolella on tullut tehtyä ajatustyötä kolmen lapsen äitiydestä. Tämä raskaus on mennyt niin hurjaa vauhtia, että en ole tällä kertaa ehtinyt edes aloittaa kolmatta keskeneräiseksi jäävää vauvapeittoa! Tosin alkuraskauden hormonipöllyissä ostin esikoisen peittoon lisää lankaa, jotta voisin neuloa sen valmiiksi.

Joskus ihan ihailen itsekin omaa optimistisuuttani!

Raskausviikkoja on nyt koossa reipas 36 ja meillä on tähän mennessä hankittuna: Edullisesti saatu turvakaukalon telakka ja ystävän vauvalta pieneksi jääneitä vaippoja sekä kuvassakin näkyvä Raskauskeijulta saatu imetyskoru.

Tämä valmistautumattomuus olisi potentiaalinen huono äiti -hetki ellei useampi kanssaäiti olisi todennut jo etukäteen, että "se kolmas vaan ilmestyy kuvioihin". Että ei sitä melkein edes huomannut. Minullekin yksi tuollainen synnytys, kiitos! Vaikka monesti muuten olen sellaisista synnytyksistä kuullutkin. "Että sieltä se vaan tuli."

Miehiltä siis. Kuullut.

Ensimmäisen kohdalla sitä oli luonnollisesti niin innosta soikeana, että pinnasänkykin oli tässä vaiheessa pedattuna jo monta viikkoa. Sitten se pölyttyi ja lakanat piti (tai siis sai) pestä uudelleen. Enkä tiennyt yhtään mitä odottaa, kuinka paljon vauva rajoittaisi ja saisiko sitä edes mitään syödyksi ilman pakkaseen hamstrattua ruokaa. Nyt se kylmänä tai jäisenä syöty ruoka on jo arkipäivää muutenkin.

Mitä vielä puuttuu vai puuttuuko mitään?

Meillä vauvan tuloon valmistautumista rajoittaa myös hieman yläkerran keskeneräisyys. Mikäli vauva malttaa lasketun ajan tienoille, niin sekin ehtii vielä valmistua ja saamme paremmin tilaa vauvan tavaroille. En ole järjestänyt vauvanvaatteille paikkaa, sillä hyvin todennäköisesti se tulisi vielä muuttumaan. Olen myös onnekas, että raskaus on sujunut tähän asti (iltaisia iskiaskipuja lukuunottamatta) niin hyvin, ettei senkään puolesta ei ole kiirettä saada vauvaa ihan vielä sylin puolelle. Sisarusrattaat pitää hankkia, mutta toisaalta tietää, ettei sen suhteen ole kovin kiire. Vaatteita on enemmän kuin tarpeeksi, mutta varmasti vielä innostuu hankkimaan tulokkaalle jotain ihka omaakin.

Kokemuksesta on jo oppinut senkin, että mikäli kaikki vain menee edes suunnilleen kirjan oppien mukaisesti, niin elämä ei pysähdy. Kaupat on auki, lapset tappelee ja mies osaa käyttää pesukonetta jos syntymähetkellä vaatteet onkin vielä pesemättä.

Sinua odotetaan, mutta toistaiseksi vielä hyvin maltilla! <3

Lieto

Läheistä tuttavuutta Nautelankoskella

huhtikuuta 17, 2017




Pääsiäisen pyhät menivät pitkälti kotona, mutta tavoitteena oli käydä pitkän viikonlopun aikana pienellä metsäretkellä. Haukata hieman hapekkaampaa ilmaa pölyisten varastojen siivouksen vastapainoksi. Ja niiden lukuisten syötyjen suklaamunien vastapainoksi.

Muutimme Turusta Liedon puolelle kohta kaksi vuotta sitten ja olemme hyvin huonosti tutustuneet kotikuntaamme. Retkikuntamme suuntimana oli joko Parmaharjun urheilukeskus tai Nautelankosken luontopolku. Päätimme aloittaa tutustumisen jälkimmäisestä. Viime kesänä pyöräilimme miehen kanssa Nautelankoskelle. Nyt päätimme tutustua sen luontoon vähän lähemmin.




Nautelankosken luontopolku kulkee Aurajoen molemmin puolin, mutta meidän reittimme koostui tällä kertaa vain toisesta puolesta, sillä joen ylitys on mahdollista vain matalan veden aikaan, kiviä pitkin. Lähdimme tutustumiskierrokselle avoimin mielin. Nautelankosken luontopolku olikin paitsi hyvin monimuotoinen ja älyttömän kaunis, mutta myös sen verran juureva ja korkeuseroineen haastava pienelle taaperolle, että lietolainen maaperä tuli taaperolle hyvin tutuksi.

Hyvin. Tutuksi.

Tämän pitkän viikonlopun viimeinen päivä osoittautuikin hauskaksi retkipäiväksi sillä tuon parituntisen aikana ehti paistaa aurinko, taivas peittyä tummista ukkosmaisista pilvistä, sataa lunta ja taas paistaa aurinko. Tuli ihan mieleen se kohtaus Muumilaakson tarinoista kun noita yritti karkottaa kuumien lähteiden etsijät erilaisilla haastavilla sääolosuhteilla. Vaikka reitti oli lapsille haasteellinen, ei kuitenkaan niin hankala, etteikö tämä muumi olisi pärjännyt siellä hyvin, vielä näin raskauden loppumetreilläkin.




Luontopolun pituus on noin 1,5 kilometriä per puoli, mutta pienten lasten kanssa matkaa kertyy helposti suunnilleen 15 kilometriä. Kyllä siitä luonnon kauneudesta nauttii silti ihan koko matkalta. Ja se hiljaisuus. Ei ole olemassa mitään muuta kuin kosken kuohut, linnun laulut ja – no ne lapset.

"Äiti, mä meen tältä, mistä sä meet? Miksä meet sieltä, tuu täältä! Eiku sittenkin tästä. Äiti, kato. Äiti! Äitiii! Tuu tästä!"

"Koska syödään?"

Retken kohokohta oli tietenkin paluu lähtöpisteeseen ja eväsrepun aukeaminen. Ja kyllähän ne evässämpylät maistuvatkin ulkoilun päätteeksi niin reissumiehille kuin -naisillekin ihan eri tavalla kuin kotona. Ja se kahvi! Ai että. Vähän viileämpänäkin ihan parasta. Aivan kuten retkeilykin.




Nautelankoski sijaitsee Liedon asemalla, osoitteessa Nautelankoskentie 40. Nautelankoski on Aurajoen pisin koski (600m) ja Liedon kunnan kahdeksas koski. Se on luonnonsuojelualuetta ja alueella tapaa harvinaista ketokasvillisuutta sekä harvinaisia lintuja. Nautelankoskella voi harrastaa luvanvaraista perhokalastusta. Alueella on useita museorakennuksia. Turusta kulkee myös pyöräilyreitti Nautelankoskelle. 

pääsiäinen

Päärynäinen pastasalaatti

huhtikuuta 16, 2017


Arkiruokarinki on jatkunut läpi pääsiäisen pyhät, mutta eilisille ruokavieraille halusin kehitellä jotain edes hieman erikoisempaa tarjottavaa. Pienen googlettelun tuloksena oli, ei ehkä erityisen fressi, mutta vähän erilaisempi pastasalaatti. Siihen tulisi tottakai tankoparsaa, onhan sentään pääsiäinen ja kevät, mutta salaatin varsinainen suola olisi joku paikallisen lihakauppamme maukas nakki tai makkara. Kokonaisuudesta tuli oikein mehevä ja onnistunut!

Tähän pastasalaattiin sopii varmasti mikä tahansa mausteinen nakkimakkara. Ja koska pyörää on turha keksiä uudelleen ja pääsiäinenkin kohta jo ohi, niin tämä sopii loistavasti myös esimerkiksi vappuna tarjottavaksi. Tai voi soveltaa vaikkapa perunaversion. Peruna+salaatti+nakit=vappu!

Suolaisen tuhti salaatti kaipaa rinnalle jotain raikkaampaa ja kevyempää, joten tällainen reseptinikkarihan valitsee tietysti päärynän siksi, että ne olivat sopivasti tyrkyllä Prisman hevi-osastolla. Ah, täydellistä! Salaatin kyytipojaksi tein tätä ihan mieletöntä focacciaa.

Ja ei pääsiäistä ilman munahommia, niin vieraat toivat jälkiruoan – suussa sulavaa munakakkua tietenkin!


Päärynäinen pastasalaatti neljälle

200-250g pastaa (esim. fusilli tai penne)
300g mausteista nakkia/makkaraa
1/2 nippu tankoparsaa
200g feta-juustoa
Nippu jääsalaattia (tai salaattisekoituspussi)
1 rs kirsikkatomaatteja
1 päärynä
Pinjansiemeniä

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Keitä myös parsa (suolatussa vedessä 5 min, muistaa poistaa ensin kanta), anna jäähtyä ja leikkaa salaattiin sopiviksi paloiksi. Paloittele tomaatti, päärynä, feta sekä nakkimakkarat. Sekoita kaikki ainekset keskenään. Paahda pinjansiemenet kevyesti, anna jäähtyä lisää salaatin päälle.

Salaatinkastikkeeksi tein peruskaavan mukaan sekoituksen oliiviöljystä, limemehusta, hunajasta, sinapista ja suolapippurimausteista.


Pastasalaatti sopii mitä parhaiten kevään piknik- ja juhlakauteen! Se on täyttävä ja helppo kuljettaa mukana ja mikä parasta, helposti sovellettavissa erilaisilla makkaroilla, juustoilla ja hedelmillä. Maukasta pääsiäisen jatkoa!

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset