Sitä ei tiennyt edes koko lähipiiri, vaikka meidän tiedossa se olikin jo rakenneultrasta asti. Odotimme kolmatta poikaa. Ja saimme! Kauniin, kolmannen pojan. Tuntuu etuoikeudelta sanoa niin. Vaikka aluksi se ei siltä tuntunut. Siitä huolimatta, että alunperin halusimme ja toivoimme kolmatta lasta, ja jos kaikki vain menisi hyvin, se toive toteutuisi.
"Se toive on nyt kuusiviikkoinen."
Tasan puoli vuotta sitten olimme rakenneultrassa. Olin suunnattoman iloinen kun kätilö sanoi vauvalla olevan kaikki hyvin. Etuistukan vuoksi en vielä niillä raskauden puolivälin viikoilla tuntenut liikkeitä kunnolla ja vaikka miten koitin ajatella muuta, niin huoli nousi kuitenkin. Entä jos? Olemme onnekkaita, rakenteissa ei havaittu mitään poikkeavaa.
Ultrakuvassa vauvan sivuprofiili näytti taas kerran tutulta. Omalta. Ihan meidän vauvalta. Mutta kotimatkalla purskahdin itkuun. Tyttötoiveen hylkääminen tuntui aluksi musertavalla. Minulla oli säästössä ennen esikoista ostamani vaaleanpunainen body. Luulin tuolloin odottavani tyttöä. Se tuntui luontevalta ajatukselta. Toisen raskauden kohdalla olin jo orientoitunut "pojan äidiksi", mutta kuvittelin odottavani tyttöä, koska raskaus erosi kovasti ensimmäisestä. Mutta varsinaisesti odotuksia ei ollut.
Kolmannen kohdalla pidin alusta asti todennäköisimpänä meidän odottavan poikaa. Myös kaikki kansanuskomusten poikaoireet löytyi. Ja jo aiemmassa ultrassa olin bongaavinani pienen vauvan jalkovälistä tutun ulokkeen. Silti sisimmässäni toivoin, että sille vuosia säästämälleni bodylle tulisi vielä tarvetta. Näin jo mielessäni somekuvan, jossa kertoisin aina tienneeni sille tulevan tarvetta.
Siitä bodysta tuli saavuttamattoman unelmani symboli. Eikä ultran jälkeistä olotilaani ollenkaan helpottanut ymmärrykseni siitä miten turhamainen juuri nyt olin. Itku vain yltyi. Huono äiti. Kiittämätön paska.
Mulla ei ollut raskausaikana mitään erityisen omituisia himoja, mutta tämän laitan hormonimyrskyn piikkiin. Ultraa edeltävänä iltana vein bodyn kierrätyslaatikkoon, istuin autossa vaaleanpunainen vaatekappale käsissäni. Ajattelin, että jos heitän sen pois vauva olisi tyttö. Mieluummin ottaisin sen harmituksen pois heitetystä bodysta. Ikään kuin sukupuolta ei olisi ollut olemassa ennen sitä iltaa.
Olin hartaasti toivonut kolmea lasta. (Se ole itsestäänselvyys.) Se on ollut meidän yhteinen toiveemme ja lapsilukumme. Ennen tämän pienimmän syntymää, aina kun otin pojista kuvia, tuntui kuin yksi jo puuttuisi. Erityisesti viime kesänä mökillä ottamani kuva raitapaitaisista pojista sai aikaan vahvimman tunteen siitä, että yksi kuuluu vielä joukkoon. Jos vain kaikki menisi hyvin.
Sukupuolen selvittyä minulle iski pelko, että jos perhe ei tuntuisikaan minusta täydelliseltä. Pelkäsin, että katkeroidun. Vaikka ne omat odotukset ja syyt olivat lopulta kovin pinnallisia, ne tuntuivat sillä hetkellä todella tärkeiltä syiltä minulle. En voi ostaa pieniä mekkoja, en voi koskaan sanoa "me tytöt" tai pääse kertomaan tyttärelle omista raskausajoista. Lista oli pitkä...ja nyt en edes muista niitä muita. Kovin "tärkeitä" siis.
Kiittämätöntä ja hölmöä tai ei, mutta koin oikeudekseni surra suruni ja uskon sen auttaneen. Ei tunteita voi sulkea pois päältä vaikka ne olisivat järjenvastaisiakin. Ja onko se lopulta kuinka järjenvastainen toive? En osaa vastata. Tuntuu, että enemmistön mielestä se on ihan luonnollinen toive.
Olen pohtinut pitkään miksi tyttötoive oli minulle niin tärkeä. Kuvittelin sen olen sisäsyntyinen tarve ja toive. Pienenä nukkeleikit olivat lempparini. Leikin nukeilla varsin pitkään, ainakin nykylasten mittarilla. Nukkelapseni olivat tyttöjä. Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että se onkin suurelta osin ympäristön paine. Perheidylliin kuuluu molempia. Kummallekin vanhemmalle oma kuva. Kaikkien raskauksien kohdalla on kyselty olotiloja, mutta yllättäin eniten kysymyksiä, toiveita, arvailuja ja prinsessakommentteja tuli kolmannen odotuksessa. (Olen myös kuullut, että jos tytön ja pojan jälkeen hankitaan kolmas, niin sitäkin ihmetellään. Kun on jo molempia.)
Tuntui jopa pahalta kertoa lähipiirille uutiset. Tuntui, että pettäisi monen odotukset.
"Onko tyttöoloja?"
"Kyllä se nyt tyttö on!"
"Kolmas on sitten tyttö."
"Kumpi se on?"
"Tulisipa vihdoin prinsessa sukuun."
"Tyttäreni syntymä on elämäni hienoin päivä."
"On pojatkin ihan kivoja."
"Äidinäiti on aina se läheisempi isoäiti."
"Ei välttämättä saa sitä mitä toivoo, vaan sitä mitä tarvitsee."
Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta poikien äitiys on tuntunut alusta asti luonnolliselta. Poikien maailma ei tunnu vieraalta, päinvastoin, nyt ajatus tytöstä joukossa sekottaisi pakkaa. Kolme poikaa on hyvä ja olen ottanut sen haasteena. Ja jos jossittelemaan haluaa lähteä niin voihan suhde poikiin olla läheisempi kuin se olisi tyttölapseen koskaan ollut.
Mietin toivoinko sitä "prinsessaa" jopa siksi, etten itse ole lainkaan tyttömäinen. Kynsilakkojakin omistan vain siksi, että yritän niillä estää kynsienpureskelua. Ehkä olin mielessäni kuvitellut tytön sellaiseksi pinkissä tyllihameessa räkiväksi skeittariksi. Tätä kautta vyyhti aukesi. Sukupuolesta huolimatta on väärin lasta kohtaan asettaa omia odotuksia. Mielikuvilla on hauska leikitellä, mutta ennustaminen on mahdotonta. Olenhan nähnyt sen jo kahdesti.
Rakenneultran jälkeen kaikki lohdutukseksi tarkoitetut sanat viilsivät. Ei miniä ole sama kuin oma. Miksi haluaisin olla uimahallin pukukopissa yksin? Toivoin jotain mihin ei voi vaikuttaa. En odota pojistakaan tulevan tietynlaisia, miksi tytöstä? Ei lapsi ole välttämättä...tai korjaan, tuskin on sellainen kuin odottaa ja kuvittelee. Tämä saattaa tulla nyt aiemmalle minälle yllätyksenä, mutta jopa näistä meidän samojen geenien pojista tulee varmasti todella erilaiset. Omanlaiset.
Meillä oli jo kaksi todella erilaista versiota meidän geenipoolin poikalapsista, enemmän kuin mielelläni olisin nähnyt miltä meidän tyttö näyttäisi. Olen niin utelias, että se on oikeastaan enää ainoa mitä ehkä jään kaipaamaan. Eikä sekään ajatus ole enää niin kouraiseva. Nyt tuntuu, että minä olen minä taas ja palaset ovat loksahtivat paikoilleen.
En uskonut kun sanottiin myöhemmin tuntuvan siltä, että näin sen pitikin mennä. Onneksi en saanut itse päättää. Se olisi ollut liian vaikeaa.
...
Olen kuukausia pantannut tämän julkaisua. Ensin en uskaltanut ja sitten se tuntui jo turhalta. Puolen vuoden takaiset ajatusmyrskyt tuntuvat kaukaisilta. Mutta tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa ja siksi se pitää julkaista, vaikka joillekin tämä on varmasti hyvin kummallista. Ja jos joskus, niin olkoon se juuri tänään. Aiempi Poikien äiti -kirjoitukseni kahden vuoden takaa löytyy täältä.