ajatuksia

Sokaistuin tyttötoiveesta | Poikien äiti osa 2

kesäkuuta 27, 2017


Sitä ei tiennyt edes koko lähipiiri, vaikka meidän tiedossa se olikin jo rakenneultrasta asti. Odotimme kolmatta poikaa. Ja saimme! Kauniin, kolmannen pojan. Tuntuu etuoikeudelta sanoa niin. Vaikka aluksi se ei siltä tuntunut. Siitä huolimatta, että alunperin halusimme ja toivoimme kolmatta lasta, ja jos kaikki vain menisi hyvin, se toive toteutuisi.

"Se toive on nyt kuusiviikkoinen."

Tasan puoli vuotta sitten olimme rakenneultrassa. Olin suunnattoman iloinen kun kätilö sanoi vauvalla olevan kaikki hyvin. Etuistukan vuoksi en vielä niillä raskauden puolivälin viikoilla tuntenut liikkeitä kunnolla ja vaikka miten koitin ajatella muuta, niin huoli nousi kuitenkin. Entä jos? Olemme onnekkaita, rakenteissa ei havaittu mitään poikkeavaa.

Ultrakuvassa vauvan sivuprofiili näytti taas kerran tutulta. Omalta. Ihan meidän vauvalta. Mutta kotimatkalla purskahdin itkuun. Tyttötoiveen hylkääminen tuntui aluksi musertavalla. Minulla oli säästössä ennen esikoista ostamani vaaleanpunainen body. Luulin tuolloin odottavani tyttöä. Se tuntui luontevalta ajatukselta. Toisen raskauden kohdalla olin jo orientoitunut "pojan äidiksi", mutta kuvittelin odottavani tyttöä, koska raskaus erosi kovasti ensimmäisestä. Mutta varsinaisesti odotuksia ei ollut.

Kolmannen kohdalla pidin alusta asti todennäköisimpänä meidän odottavan poikaa. Myös kaikki kansanuskomusten poikaoireet löytyi. Ja jo aiemmassa ultrassa olin bongaavinani pienen vauvan jalkovälistä tutun ulokkeen. Silti sisimmässäni toivoin, että sille vuosia säästämälleni bodylle tulisi vielä tarvetta. Näin jo mielessäni somekuvan, jossa kertoisin aina tienneeni sille tulevan tarvetta.

Siitä bodysta tuli saavuttamattoman unelmani symboli. Eikä ultran jälkeistä olotilaani ollenkaan helpottanut ymmärrykseni siitä miten turhamainen juuri nyt olin. Itku vain yltyi. Huono äiti. Kiittämätön paska.



Mulla ei ollut raskausaikana mitään erityisen omituisia himoja, mutta tämän laitan hormonimyrskyn piikkiin. Ultraa edeltävänä iltana vein bodyn kierrätyslaatikkoon, istuin autossa vaaleanpunainen vaatekappale käsissäni. Ajattelin, että jos heitän sen pois vauva olisi tyttö. Mieluummin ottaisin sen harmituksen pois heitetystä bodysta. Ikään kuin sukupuolta ei olisi ollut olemassa ennen sitä iltaa.

Olin hartaasti toivonut kolmea lasta. (Se ole itsestäänselvyys.) Se on ollut meidän yhteinen toiveemme ja lapsilukumme. Ennen tämän pienimmän syntymää, aina kun otin pojista kuvia, tuntui kuin yksi jo puuttuisi. Erityisesti viime kesänä mökillä ottamani kuva raitapaitaisista pojista sai aikaan vahvimman tunteen siitä, että yksi kuuluu vielä joukkoon. Jos vain kaikki menisi hyvin.

Sukupuolen selvittyä minulle iski pelko, että jos perhe ei tuntuisikaan minusta täydelliseltä. Pelkäsin, että katkeroidun. Vaikka ne omat odotukset ja syyt olivat lopulta kovin pinnallisia, ne tuntuivat sillä hetkellä todella tärkeiltä syiltä minulle. En voi ostaa pieniä mekkoja, en voi koskaan sanoa "me tytöt" tai pääse kertomaan tyttärelle omista raskausajoista. Lista oli pitkä...ja nyt en edes muista niitä muita. Kovin "tärkeitä" siis.

Kiittämätöntä ja hölmöä tai ei, mutta koin oikeudekseni surra suruni ja uskon sen auttaneen. Ei tunteita voi sulkea pois päältä vaikka ne olisivat järjenvastaisiakin. Ja onko se lopulta kuinka järjenvastainen toive? En osaa vastata. Tuntuu, että enemmistön mielestä se on ihan luonnollinen toive.



Olen pohtinut pitkään miksi tyttötoive oli minulle niin tärkeä. Kuvittelin sen olen sisäsyntyinen tarve ja toive. Pienenä nukkeleikit olivat lempparini. Leikin nukeilla varsin pitkään, ainakin nykylasten mittarilla. Nukkelapseni olivat tyttöjä. Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että se onkin suurelta osin ympäristön paine. Perheidylliin kuuluu molempia. Kummallekin vanhemmalle oma kuva. Kaikkien raskauksien kohdalla on kyselty olotiloja, mutta yllättäin eniten kysymyksiä, toiveita, arvailuja ja prinsessakommentteja tuli kolmannen odotuksessa. (Olen myös kuullut, että jos tytön ja pojan jälkeen hankitaan kolmas, niin sitäkin ihmetellään. Kun on jo molempia.)

Tuntui jopa pahalta kertoa lähipiirille uutiset. Tuntui, että pettäisi monen odotukset.

"Onko tyttöoloja?"
"Kyllä se nyt tyttö on!"
"Kolmas on sitten tyttö."
"Kumpi se on?"
"Tulisipa vihdoin prinsessa sukuun."
"Tyttäreni syntymä on elämäni hienoin päivä."
"On pojatkin ihan kivoja."
"Äidinäiti on aina se läheisempi isoäiti."

"Ei välttämättä saa sitä mitä toivoo, vaan sitä mitä tarvitsee."

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta poikien äitiys on tuntunut alusta asti luonnolliselta. Poikien maailma ei tunnu vieraalta, päinvastoin, nyt ajatus tytöstä joukossa sekottaisi pakkaa. Kolme poikaa on hyvä ja olen ottanut sen haasteena. Ja jos jossittelemaan haluaa lähteä niin voihan suhde poikiin olla läheisempi kuin se olisi tyttölapseen koskaan ollut.

Mietin toivoinko sitä "prinsessaa" jopa siksi, etten itse ole lainkaan tyttömäinen. Kynsilakkojakin omistan vain siksi, että yritän niillä estää kynsienpureskelua. Ehkä olin mielessäni kuvitellut tytön sellaiseksi pinkissä tyllihameessa räkiväksi skeittariksi. Tätä kautta vyyhti aukesi. Sukupuolesta huolimatta on väärin lasta kohtaan asettaa omia odotuksia. Mielikuvilla on hauska leikitellä, mutta ennustaminen on mahdotonta. Olenhan nähnyt sen jo kahdesti.

Rakenneultran jälkeen kaikki lohdutukseksi tarkoitetut sanat viilsivät. Ei miniä ole sama kuin oma. Miksi haluaisin olla uimahallin pukukopissa yksin? Toivoin jotain mihin ei voi vaikuttaa. En odota pojistakaan tulevan tietynlaisia, miksi tytöstä? Ei lapsi ole välttämättä...tai korjaan, tuskin on sellainen kuin odottaa ja kuvittelee. Tämä saattaa tulla nyt aiemmalle minälle yllätyksenä, mutta jopa näistä meidän samojen geenien pojista tulee varmasti todella erilaiset. Omanlaiset.

Meillä oli jo kaksi todella erilaista versiota meidän geenipoolin poikalapsista, enemmän kuin mielelläni olisin nähnyt miltä meidän tyttö näyttäisi. Olen niin utelias, että se on oikeastaan enää ainoa mitä ehkä jään kaipaamaan. Eikä sekään ajatus ole enää niin kouraiseva. Nyt tuntuu, että minä olen minä taas ja palaset ovat loksahtivat paikoilleen.

En uskonut kun sanottiin myöhemmin tuntuvan siltä, että näin sen pitikin mennä. Onneksi en saanut itse päättää. Se olisi ollut liian vaikeaa.



...
Olen kuukausia pantannut tämän julkaisua. Ensin en uskaltanut ja sitten se tuntui jo turhalta. Puolen vuoden takaiset ajatusmyrskyt tuntuvat kaukaisilta. Mutta tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa ja siksi se pitää julkaista, vaikka joillekin tämä on varmasti hyvin kummallista. Ja jos joskus, niin olkoon se juuri tänään. Aiempi Poikien äiti -kirjoitukseni kahden vuoden takaa löytyy täältä.

juhannus

7 lapsiperheen juhannustaikaa

kesäkuuta 25, 2017


Juhannus on mystistä aikaa. Luulit, ehkä nuoruutesi Raumanmerien olleen rankkoja. Lasten syntymän jälkeen huomaat, että sait juhannusjuhlista krapulan, puhelin hävis ja rahat meni vaikket edes juonut mitään. Lapsiperhejuhannus mökillä (tai kuten meillä ystävien luona) on täynnä taikaa. 

Kun kaksi (tai useampi) lapsiperhettä lyöttäytyy yhteen, vanhemmat yrittävät yliluonnollisin keinoin hallita tilannetta. Viikonloppua rytmittävätt erilaiset rituaalit taianomaisine päiväunineen ja ihmeellisine taikakaluineen (niissä spinnereissä on pakko olla taikaa). 

Kokosin teille tähän seitsemän (sehän on aika maaginen numero) lapsiperheen juhannustaikaa. Monissa perheissä se puoliso jo löytyykin, mutta sen sijaan, että nämä taiat ennustaisivat tulevaisuutta, ne kertovatkin enemmän tästä hetkestä. 

  1. Kerää seitsemän kassillista tavaraa (vaikka olettekin mökillä vain yhden yön). Taika on tapahtuva kotiin lähtiessä kun sitä kamaa on kahdeksan pussukkaa ja silti osa tavaroista on hävinnyt. (Muistithan pakata kaikille saunakamppeet, petivaatteet, varavaatteet, hellevaatteet, sadevaatteet, ja lähtiessä kaikilla on ne samat vaatteet...)
  2. Niin monta kertaa kuin lapsesi kukkuu yön aikana, niin monta vuotta on menevä kokonaisen yön nukkumiseen.
  3. Jos juhannusaattona asetat kaksi peiliä vastakkain, olet näkevä toisesta nykyisen puolisosi (grillin ääressä) ja toisesta, että kukaan lapsista ei putoaisi laiturilta.
  4. Juhannussaunan savu on kääntyvä aina sen suuntaan, joka unohti avata pellin.
  5. Juhannustaioissa on aina oltava alasti. Pienten lasten vanhempien kannattaakin pelata varman päälle ja olla koko juhannus alasti. Mikäli kahdenkeskistä aikaa sattuu hetkeksi löytymään, on juhannusromantiikan kannalta kätevää jos on jo alasti.
  6. Heitä puhelimesi saunan katolle ja mihin suuntaan se osoittaa, siitä suunnasta on tuleva paras 4G-signaali. Tai nosta lapset suoraan sinne katolle katsomaan Saapasjalkakissaa ja palaa taikaan numero 5.
  7. Jos juhannusyönä katsot kylpytynnyriin, olet näkevä vedessä kuvajaisen itsestäsi...pohtimassa, että voisit nyt lillua suloisessa veden lämmössä, jos vain olisit ehtinyt sen paljun lämmittää.

Mites muiden juhannus?

juhlat

Varput pihallamme

kesäkuuta 18, 2017


Ennen kuin seuraavat kemut auttamatta puskevat päälle, tässä lupaamani kesäjuhlapostaus. Ah, vieläkin hymyilyttää.

Virallisesti (minun) kesä alkoi viime viikolla. Järjestimme Varpujengillä kesäjuhlat. Rento ja tunnelmallinen kesäjuhla loihdittiin kokoon yhteisellä panostuksella suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti. Mukavaa, että meistä moni pääsi paikalle.

Juhlapaikaksi valikoitui meidän pihamaa. Onneksi kesä näytti parastaan ja sää suosi pihalla oloa, vaikka olisimme mukavasti mahtuneet sisätiloihinkin.

Tarjoilupuoli hoitui näppärästi nyyttikesteillä. (Kirjaimellisesti) notkuva pihapöytä oli täynnä ihania herkkuja. Leivoin kaksi suolaista piirakkaa, perinteisen kinkkupiirakan sekä aina yhtä toimivan feta-parsakaali-piirakan.

Kesäjuhla alkoi kun maailman söpöin kahvimopo Turku kahvilla päristi pihalle. Australiasta saakka kahvioppia hakenut baristamme Iris loihti meille mitä loistavimmat kahvit. Suodatinkahvin suurkuluttajana ja oho-emmää-nyt-enää-muista-montaks-kauhaa-meni-poroja-äitinä kunnon kahvi maistuu...no, kunnon kahvilta. Jos (ei vaan kun) Turussa kulkiessa kahvihammasta kolottaa, etsi Turku kahvilla kotisivujen kätevän kartan avulla ja tilaa vaikkapa aussityyliin flat white!

Ohjelmaan kuului paljon rentoa jutustelua. Varpujengi on alusta saakka hyvin kaverilliselta joukolta. Iloisia, avoimia ja hauskoja tyyppejä! Illan päätti upea ja taitava Milja Inkeri. Miljan musisointia fiilistellessä tajusin, että siitä on vierähtänyt taas aikaa kun olen livemusiikkia edes kuullut. Ja vielä niin kaunista. Terassimme vallannut tunnelma täydensi tämän yhden väsyneen mammastin kesäillan.

(Milja Inkerin albumin löydät muuten Spotifysta.)

Kuvat: Jenni
(Mun kädet oli täynnä vauvaa.)






bloggaaminen

Saanko esitellä, Varpublogit!

kesäkuuta 07, 2017


Ah, tänään oli niin ihana kesäilta! Eikä vähiten siksi, että se oli minulle tämän kesän ensimmäinen ilta, ulkona nautittuna. Toukokuun ensimmäisinä hellepäivinä olin päivät sisätiloissa, aikalailla kiinni vauvassa.

Vietimme nimittäin tänään turkulaisten (ja turunseutulaisten) bloggaajien kanssa kesäpiknikkiä meidän pihalla. Tästä Varpublogien kesän aloituksesta lisää myöhemmin blogissa, mutta illan hekumalliseen kesätunnelmaan pääset jo minun instastoorin kautta. @lindsonja

Mutta mikä Varpublogit?


Varpublogit on uusi, huhtikuussa ovensa avannut, Turun seudulla vaikuttavien bloggaajien yhteisö. Varpublogit on vahvasti paikallinen blogiyhteisö, joka kokoaa yhteen eri aihepiirejä aina kulttuurista perhearkeen ja retkeilystä valokuvablogeihin. Laaja-alaisen blogikattauksen lisäksi Varpublogit toimittaa myös omaa sisältöä paikallisista tai ajankohtaisista aihepiireistä.

Tutustu yhteisömme blogeihin tästä.

Voit seurata "varpuja" Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.



kasvatushommat

V*tun vaikea vanhemmuus

kesäkuuta 05, 2017


Se oli kuulkaa lähellä, että tällä viikolla saatu somekohua. Mutta onneksi – onneksi aina joku keksii kirjoittaa aiheesta "lapset ravintolassa" tai mikä parempaa "näin kasvatat lastasi väärin". Tämäkin blogikirjoitus olisi mennyt allekirjoittaneelta täällä vauvakuplassa vallan ohi, ellei se olisi herättänyt sitä kuuluisaa someraivoa.

Sitä syömäpuikolla silmään, joka vanhoja muistelee, mutta näissä somekohuissahan on se jännä ilmiö, että usein samat ihmiset ovat ensin kohun kohteena ja sitten niiden aiheuttaja. Toki toisinpäin jälkimaku on hivenen parempi. Hanna Sumari sai oikeutetusti paljon tukea ja empatiaa katsojilta joutuessaan taannoin ulkonäkökritiikin kohteeksi.

Oi, miksi siis lähdit julkisesti arvostelemaan muita ihmisiä, ja vieläpä noin rajulla kädellä?

Kritisointi on vaikea laji. Sen ja rakentavan palautteen raja on niin kovin häilyvä. Tai ainakin hyvin subjektiivinen. Onneksi ainakin Hanna kertoi poistuneensa itse epämiellyttävästä tilanteesta. Anteeksi, tarkoitin siis maanpäällisestä helvetistä.

Toinen lähes yhtä vaikea laji on logiikka. Samassa tekstissä vanhemmat tekevät väärin kun ravintolassa olevat lapset juoksentelevat ja ravintola muistuttaa Bombayn asemaa. Ja pienemmät sisarukset on vangittu syöttötuoleihin. Että olikohan se sittenkin ehkä Alcatraz?

Hannan tekstin ydin oli ehkä päätöksenteon luovuttaminen lapselle, mutta siitä tuntuu huokuvan vain oma erinomaisuus kasvattajana. Ennen oli paremmin. Enkä tiedä teistä, mutta sosiaalisen median kiiltokuvamaisesta lapsiarjen iloittelusta huolimatta tämä vanhemmus on vaikeaa. Ihan. Vitun. Vaikeaa. ("Äiti sä kiroilit.") Eikä edes vähiten siksi, että ympärillä näyttää siltä, että toiset handlaa homman niin hiton hyvin. Ja sitten on tietenkin aina ne, jotka kertovat mitä teet väärin. 

On niitä hyviä päiviä. On niitä tavallisia päiviä ja sitten on niitä todella huonoja. Niitä, kun illalla on iloitsee siitä, että tästäkin selvittiin vaikka yksi oksensi matolle, lounaaksi oli kylmiä nakkeja paketista (ja itselle suklaata, huuhdeltuna kahvilla suoraan pannusta), yksi melkein unohtui päiväkotiin ja samat pyykit pyörivät kolmannen kerran koneessa.

Kun se selviytyjäperhe sitten uskaltautuu sinne ihmisten ilmoille tai jopa oikein ravintolaan, eivät he varsinaisesti halua järjestää tilannetta, jossa sirkuksen liikaa sokeria syöneet apinatkin jäävät kakkoseksi. Kun tilanne käy sivustaseuraajalle liian tukalaksi, voisi arvostelun sijaan kertoa lapsen vanhemmalle, että hyvin sä vedät. Mutta jos tarvitset kantoapua, olen käytettävissä.

Sillä ne vanhemmat, jotka ylipäänsä sinne ravintolaan lasten kanssa lähtevät – varmasti pyrkivät toimimaan tilanteensa nähden parhaimmalla katsomallaan tavalla. Ne, jotka eivät sitä tee, eivät ole lainkaan siinä ravintolassa vaan ehkä siinä viereisessä pubissa. Eivätkä välttämättä itsekään tiedä missä ne lapset sitten ovat. 

Ja ne lapset taas toivoisivat olevansa juuri siinä toisessa ravintolassa niiden somettavien vanhempiensa kanssa. Eivätkä siellä jossain, omassa maanpäällisessä helvetissään.

...

P.s. Käsi ylös kenen kotona lapset istuvat kiltisti pöydässä kunnes kaikki ovat syöneet?

raskaus

Synnytyskertomus | Onnea ja onnistumisia

kesäkuuta 04, 2017




Vauva on nyt tasan kolme viikkoa vanha, joten jospa vihdoin saisin synnytyskertomuksen kirjattua tänne blogiin.

Jo pitkään minulla oli tunne, että kolmas raskaus venyisi edeltäjiänsä pidemmälle. Esikoinen on syntynyt 38+3, keskimmäinen 39+4 ja kolmosen syntymää veikkasin itse vahvimmin päivälle 40+1. Tunne oli niin vahva, että jopa hieman yllätyin kun perjantaina raskausviikolla 39+5 tuntui, että tänään tapahtuu "jotain".

No, tapahtuikin "jotain".

Perjantai (rv 39+5)

Viikon loppupuolella alkoi tuntua kävellessä paineentunnetta ja perjantaiaamuna tuo paineentunne oli vain kasvanut. Torstaina ja perjantaina kävimme yhteensä kolme kertaa Ikeassa hätistelemässä vauvaa. Perjantaina heti aamusta olo oli levoton. Tuntui kummalliselta. Paineentunne oli kova ja annoin miehellekin ennakkovaroituksen. Kävin Tokmannissa ja kotiin päästyä irtosi limatulppa ja samalla vatsa tyhjeni rajusti. Ajattelin tietysti toiveikkaana, että nyt se alkaa. Tai jos ei nyt niin viimeistään huomenna lauantaina. Järjestimme lapset äidilleni hoitoon koko viikonlopuksi, kun se oli pitkästä aikaa mahdollistakin. Pakkasin myös sairaalakassin valmiiksi.

Siinä kaikki mitä tapahtui perjantaina.

Lauantai (rv 39+6)


Lauantaiaamuun mennessä kaikki oireet, jopa se inhottava paineentunne oli kokonaan kadonnut. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään varsinaista hinkua synnyttämään, joten ei se kauan harmittanut vaan päätimme ottaa "vapaasta" viikonlopusta kaiken irti ja pitää leffaillan uudessa olohuoneessa. Keskimmäisen kummit kävivät kylässä ja kummitädin kanssa fiilistelimme vauvan liikkeitä. Ajattelin, että vauva tosiaan syntyy maanantaina, kuten olin ennustanut. Nukkumaan mennessä murehdin jo etukäteen, kuinka lasten hoito sujuu jos synnytys alkaa maanantaiyönä.

Sunnuntai (rv 40+0)


Äitienpäivä. Laskettu aika. Herään aamuyöllä varttia yli neljä hiestä märkänä. Hetken päästä tuntuu uusi hikiaalto. Varttia myöhemmin tajuan, että kuumottava tunne tulee viiden minuutin välein. Supistaa! Tai ehkä? Piristyn hetkessä, vaikka en uskokaan synnytyksen varsinaisesti alkaneen. Kuumien aaltojen korkeintaan. (Blogin nimi on muuten pitkän tähtäimellä valittu, tarvitsee myöhemmin vain lisätä kuuma etuliite.)

Makoilen puolisen tuntia, en saa enää unta ja totean, että kyllä ne ovat supistuksia. Nousen ylös, siivoilen keittiötä ja viikkaan viikon pyykit. Kellotan supistuksia, laskuri näyttää supistusten väliksi 5-15 minuuttia. Kun väli venyi sinne varttiin, pelkäsin supistusten loppuneen, kipitin portaat yläkertaan ja tulihan se polte sieltä taas. Katselin yläkerran ikkunasta kaunista auringonnousua. Olotila oli todella tyyni.


Klo 6.15


Olen juuri menossa sanomaan miehelle, että supistaa, mutta taidan lähteä lenkille kun joka toinen supistusväli on niin pitkä. Matkalla makuuhuoneeseen mies tuleekin käytävällä vastaan. Oli herännyt ihmettelemään mihin olen hävinnyt. Heti tämän jälkeen supistukset tuntuivat hieman voimistuvan ja välikin oli maksimissaan 10 minuuttia. Mies alkaa järjestää kengät lähtöriviin, keittää kahvit ja tekee minulle smoothien. Supistusten tullessa nousen seisomaan, hamuilen jo miehen kättä puristettavaksi ja hengittelen. Mies alkaa maanitella soittamaan sairaalaan.

Vähän ennen seitsemää soitan TYKSiin. Koska kyseessä on kolmas synnytys, kätilö antaa täysin vapaat kädet itselle "tulla sitten kun tuntuu". No ei vielä ainakaan yhtään tunnu. Tekee kipeää, mutta pärjään kotona. Smoothie ei maistu. Viimeksi kohdunsuu oli avautunut 6 cm kun saavuimme sairaalaan. Ajattelin, että nyt ei olla ihan siinä pisteessä.

Aika tuntui kuluvan suhteellisen rattoisasti aina uutta supistusaaltoa odotellessa. Tai ainakaan en paljon muista tästä tunnista. Olin kävellyt koko aamun, joten menin sängyn reunalle lepäilemään, istuin ja nojaisin korkeaan jakkaraan. Supistuksen tullessa nousin taas omaan tapaani ylös ja huusin miehen kättä puristettavaksi. Ilman sitä supistuskipu tuntui kymmenkertaiselta. Yhdessä välissä muistin, että viimeinen raskauskuva on ottamatta. Laitan eilen kylässä olleelle ystävälle viestin, että tänään synnytetään sittenkin, mutta ei vielä ihan hetkeen. Seuraavan supistuksen jälkeen oksensin kivusta.

Sairaalassa


Puoli yhdeksältä suostun miehen pyyntöön, lähdemme sairaalaan. Autossa supistuksen tuntuvat kamalilta kun on pakko istua. Valitan miehelle kyydin epätasaisuudesta. Klo 8.45 olemme perillä. Mies jättää minut oven eteen, soitan kelloa, mutta avaaminen kestää. Odotamme aulassa noin 10 minuuttia ja pari supistusta ennen kuin kätilö tulee ottamaan vastaan. Hän haastattelee minut ja toisen aulassa odottavan nopeasti ja ottaa minut ensin. Nyt ei tutkitakaan tilannetta ensin kuten viimeksi vaan hän alkaa viedä meitä saliin. Ihan kuin tietäisi jotain enemmän kuin me. Matkalla supistaa ja kätilö kysyy, ettei vaan ponnistuta. Kun olo helpottaa naureskelen, että ei todellakaan, vasta tänne tultiin!

Pääsemme saliin, pyydän kävelytukea kun tykkään seistä ja olla etunojassa. Kätilö tuo tuen ja ehdin saada siitä kiinni kun huudan, että vauva tulee. NYT! Mies alkaa repiä housujani alas. Kätilö laittaa instumentteja valmiiksi ja asentaa vauvan sydänkäyrän antureita. Yhtäkkiä tapahtuu paljon ja menen paniikkiin, ei tämä nyt vielä voi loppusuoralla olla!

Pääsen joten kuten sängylle ja kätilö antaa ilokaasua. Aiemmin en ole uskaltanut hengitellä kun olen pelännyt pahaa oloa. Nyt pelko sai vallan ja kiskon ilokaasua kuin viimeistä päivää. Tuntuu humalaiselta. En pidä siitä, mutta samalla myös tapahtumat ympärillä tuntuvat hidastuvan ja rauhoitun hieman. Ponnistamisen tarve ei häviä, mutta makuuasennosta johtuen ehkä hieman lievenee. Saan luvan harjoitella työntämistä. Kätilö ehdottaa kalvojen puhkaisua. Annan kätilön päättää mikä hänestä näyttäisi tilanteeseen sopivimmalta.

Takaisin tilanteen tasalle


Hän puhkaisee kalvot ja paniikki hieman taas kasvaa. Siitä tunteesta tuli mieleen keskimmäisen synnytys kun kalvot puhkesivat ja nyt tiesin, että seuraavan supistuksen tullessa en ole enää tilanteen päällä vaan oman kehoni matkustaja. Vedän ilokaasua niin paljon kuin keuhkoihini mahtuu, jos ei muuta niin ainakin voin kontrolloida sitä kaasumaskia. Ponnistuttaa, mutta kantti ei kestä. Onneksi supistusten välissä on selkeä pieni tauko, ehdin hengähtää ja kerätä rohkeutta.

Ponnistan. Ei auta nyt muu. Polttaa, sattuu, kirvelee, voi saatana AAARG! Ei onnistu. Paitsi, että pää onkin jo ulkona! Tässä kohtaa muisto on sumuisin, mutta mitä ihmettä? Tiesin kuitenkin jo, että pahin on takana. Loput on helppoa tähän verrattuna. Kello 9.13 maailmaan putkahtaa pienen pieni poika. Napanuora kaulan ympärillä, hieman sinisenä ja säikähtäneenä rivakasta loppunumerosta. Mies ehtii juuri kysyä miksei se itke, kun vauva vihdoin parkaisee.

Ensimmäinen synnytys kun purskahdan itsekin itkuun. Valtava onnen ja onnistumisen tunne kuohuu samanlaisena vyörynä kuin paniikki varttia aiemmin. Saan kauniin tummatukkaisen vauvani syliin paitani alle.

Minun äitienpäivälahjani. 

(3130g, 51 cm ja päänympärys 34,5 cm)





INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset