kuvapostaus

1 kk

toukokuuta 29, 2015

Pesonen tänään yksi kuukautta vanha. Ja tuntuu kuin hän olisi ollut meillä aina! Näinkin pitkään meni, että pötkylä pääsi kunnolla äiskän kameran eteen. Tässä muutama otos, ei vain osannut valita! Kaikkihan ne näytti ihanilta. Jopa ne epäonnistuneet ruudut. 

Vauva on ottanut kasvuspurtin ja vaikka tuntuu, ettei enempää voisi, silti rakkaus kasvaa samaa tahtia joka päivä. Kuvissa oleva pipo on muuten muisto synnäriltä. Ihan on herra Pesosen näköinen pipa!









lapset

Kioskikahvi kuuluu kesään

toukokuuta 28, 2015

Mä rrrrrrakastan olla mammalomalla! (Ja mä niin en muista tätä ensi yönä kun Pesonen pitää hereillä arvatenkin sinne baarien pilkkuun saakka.) Mutta ainakin päivisin nautin! Tänään oli Eevelin viimeinen hoitopäivä. Meillä alkoi siis loma.

Todella haikeaa. Pojan päiväkotiryhmä on loistava, hoitajat aivan uskomattoman ihania ja koko talossa on homma toiminut niin älyttömän hyvin koko tämän vuoden. Emmekä vielä osaa sanoa mitä syksy tuo tullessaan, että oliko se jopa viimeinen päivä tuolla hoidossa.

Loman (ja ihan huikea sään) kunniaksi suuntasimme päiväkodilta suoraan Kupittaan puistoon ja Seikkikseen. Puisto oli täynnä auringonpalvojia, mutta mulla oli kyllä hetkittäin aika kylmä vaikka oli pitkähihainen päällä. Haimme matkalla Ärrältä jätskit, kuten kesälomaan kuuluu. Join myös samalla kesän ensimmäiset puistokahvit. En malta odottaa, että kesä vielä kunnolla käynnistyy ja puistoilemme taas mammaporukalla. 



Parasta Turun kesässä on ehdottomasti Seikkailupuisto eli Seikkis. Heitin vaunun tavarakoriin pojalle potkulaudan ja kävimme kruisailemassa liikennepuistossa. Ensi viikolla (ke 3.6.) liikennepuisto aukeaa virallisesti ja puistoissa pääsee taas ajamaan polkuautoilla. Jos lomailee lasten kanssa Turussa niin Kupittaan puistoon kannattaa ehdottomasti suunnata.

Aika meni niin hujauksessa, että lähdimme kaupan kautta kotiin vasta ihan iltasella. Ja se jos jokin tuntuu ihan kesältä!




arkivinkki

Arkivinkki | Kauralastut

toukokuuta 28, 2015

Pieni arkivinkki jos teilläkin asustelee sellainen Tylsää, ei oo mitään tekemistä -tyyppi. (Imettävä) äiti ja pieni vauva eivät välttämättä aina ole sitä kaikkein mielenkiintoisinta seuraa melkein viisivuotiaalle. Jännä miten sitä voikaan olla äitinä näin uuden asian edessä, mutta töissä käydessä se vapaa-aika vain tuntui hujahtavan ilman, että tarvitsi kovasti miettiä mitä sitä huomenna tehtäisiin.

Itse olen vasta mammalomaillessa innostunut leipomaan, mutta E on viihtynyt aina ruokahommien parissa. Auttaisi keittiössä enemmän kuin olisi niille pienille apukäsille edes tarvetta. Eräs katastrofiaamu kun ei kelvannut omat lelut, ei piirtäminen, ei mikään, päätin tarjota tekemistä. Lapsi sai vallata keittiön (ihan pieneksi hetkeksi) kokonaan itselleen.

Kasasin nopeasti tarvittavat aineet ja tarvikkeet keittiön pöydälle ja samalla kun syötin vauvaa ohjeistin mitä milläkin kauhalla otetaan. Lapsi sai siis ihan itse leipoa, niitä jokaisen omasta lapsuudesta tuttuja, kauralastuja. Paistamisen hoiti kuitenkin äiti. (Ja myös voin sulatuksen.)



Helpot, nopeat ja rapeat kauralastut


2 dl kaurahiutaleita
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
100g voita
1 muna

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää sulatettu voi. Sekoita lopuksi joukkoon muna. Laita nokareet (n. ruokalusikallisen kokoisia, ehkä hieman pienempiä) pellille ja paista 200 asteessa, noin 5 minuuttia. Valmiita lastuja tulee koosta riippuen noin 15-20.



Lastut eivät mene kovin pahasti pilalle jos ainekset eivät olekaan niin justiinsa. Löytyykö muilta pikkukokkeja tai innokkaita leipureita?

synnytys

Synnytyskertomus

toukokuuta 26, 2015

Olen ohimennen täälläkin sivunnut synnytyspelkoani. Toinen synnytys oli kuitenkin peloistani huolimatta enemmän kuin olisin osannut ikinä toivoa. Toisaalta pelosta puhuminen tuntuu epäreilulta muita kohtaan. Ehkä se oli kuitenkin enemmän vain todella kovaa jännitystä. Sillä kuitenkin tunsin sisimmässäni selviäväni, ainakin joten kuten ja yritin myös luottaa siihen "toinen tulee helpommin" -hokemaan.

Tämä synnytys oli minulle edellisestä synnytyksestä eheyttävä kokemus. Olen älyttömän kiitollinen, että sain kokea myös sen toisenlaisen synnytyksen. Sellaisen, että muistan kaiken. Sellaisen, että olen henkisesti läsnä heti vauvan ensirääkäisystä. Tällaiset kivat synnytystarinat taitavat olla harvinaisempia. On vain hirveitä ja tosi hirveitä. En silti tarkoita, että huonoista kokemuksista pitäisi olla puhumatta.

No juu...eihän se synnyttäminen nyt varsinaisesti ihanaa tai kivaakaan ole. Mutta tässä, vastoin omia odotuksiani, yksi positiivinen sellainen. Sen lisäksi, että toivoin synnytyksen alkavan supistuksilla, toiveisiini kuuluivat lyhyempi ponnustusvaihe, kiva kätilö ja rauhallinen sairaala. Toivottavasti tämä rohkaisee jotakuta synnytysjännäilijää. Ei sen aina tarvitse mennä päin per...äsintä (jos tämä ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä), enhän minäkään uskonut sen osuvan omalle kohdalle. Vuorossa on stoori herra Pesosen syntymästä. Olkaatte hyvät.







***

Tiistaiaamu

Raskauviikolla 39+3, heräsin aamulla klo 6.45 kipeään supistukseen ja samalla hetkellä koko kehon valtasi sellainen Nyt mennään -tunne. Polttavia supistuksia alkoi heti tulla 2-5 minuutin välein 3h ajan. Supistukset eivät kuitenkaan voimistuneet tai tihentyneet. Joten lähetin miehen töihin ja pojan päiväkotiin. Täydellinen hetki synnyttää, mummi voi sitten hakea pojan päiväkodista.

Klo 10 ne alkoivatkin harventua ja menettää voimaansa. Menin tekemään mäkikävelyä ja aika raskaan rappureenin kerrostalon rapussa, mutta ei mitään vaikutusta. Otti päähän kun olin niin varma, siitä tuntemuksesta mikä aamulla tuli. Pojan kummitäti oli tulossa käymään ja ehdin jo varoittaa, että ei välttämättä tarvitsekaan tulla. Sitten soitinkin uudestaan, että tule nyt kuitenkin kylään, jospa tällainen päiväsuunnitelma saisikin supistuksetkin palaamaan takaisin. Iltapäivän aikana tuli vain yksi ainoa supistus kun istahdin olohuoneessa jumppapallon päälle. Olo oli kuin olisi istunut kahden pallon päälllä, yhden pienen ja yhden ison.


Tiistai-ilta

Klo 19 kävin saunassa. Olin jo vähän jopa unohtanut aamuisen supistelun ja ajattelin, että veikkaamani syntymäpäivä (keskiviikko 39+4) ainakaan mene enää kohdilleen. Saunan jälkeen istahdin sohvalle ja äkkiä alkoikin supistella paljon aamua napakammin, mutta vain noin 20 minuutin välein. Supisteli kipeästi, mutta siedettävästi ja niin harvakseltaan, etten uskonut lähdön koittavan tänä yönä.

Klo 21 soitin äidille, että tulisi sittenkin hakemaan pojan hänen luokseen yöksi, vaikka ei sairaalaan lähtöä tulisikaan, näyttää siltä, että valvoa ainakin pitäisi tämä yö. Äiti ja E lähtivät noin klo 22 kohti mummilaa. Me jäimme katsomaan elokuvaa. Edelleen supistusten väli oli reilut 15 minuuttia.

Klo 23 alkoi väsyttää ja päätimme mennä lepäämään, kun selvästi aika raskas yö olisi tulossa. Mies nukahti heti. Minä yritin levätä, mutta samalla kellotin supistuksia puhelimen appsin avulla. Makuulla ollessa supistukset tulivat kipeämmiksi ja pääsääntöisesti 5-7 min välein, mutta välillä väli oli vain kaksikin minuuttia. Ehdin aina nukahtaa välissä ja tunnin päästä alkoi uuvuttaa se unen ja supistusten välillä pallottelu. Nousin vastentahtoisesti ylös kun olisin vain halunnut nukkua. Mies havahtui ja sanoi, että hän kysyy sairaalasta mitä pitäisi tehdä. Itse en halunnut vielä ainakaan lähteä kun pärjäsin hyvin ja ajattelin, että menen suihkuun. Ei tämä vielä synnytystäkään voi olla tai jos on, niin ihan alussa vasta.

Kätilö sanoi puhelimessa, että tulkaa vaan näytille jos haluatte ja sitten voitte mennä takaisin kotiin tai jos tuntuu, niin voi ensin ottaa kotona panadolia ja mennä suihkuun. Mietin pitkään, mutta päätin, että mennään näytille. Saisin ainakin tietää ovatko supistukset saaneet edistystä aikaan. Teimme rauhallisesti lähtöä, matkaa sairaalaan kun on huimat 500 metriä. Mies otti sairaalakassin mukaan vaikka sanoin, että tuskin tarvitaan. 


Keskiviikkoyö

Klo 01 olimme sairaalassa ja kuten systeemiin kuuluu meidät jätettiin käyrille. Supistuksia piirtyi parin minuutin välein. Olo oli hyvä ja naureskelimme miehen kanssa urpoille jutuille, vaikka sairaalaympäristö saikin pientä jännitystä aikaan. Käyrien jälkeen kätilö katsoi tilanteen ja totesi, että "Hyvä kun tulitte! Ette ilman vauvaa enää lähdekään." Olin 6 cm auki, niin kuin varmasti myös meidän molempit leuatkin. Kätilö lähti kirjaamaan ja toi sairaalavaatteet sekä sen kuuluisan hupirannekkeen.

Sain kävelytuen ja lähdimme köpöttelemään kohti salia numero 8. Käytävällä tehtiin kätilön vaihto ja "oma" kätilö johdatti meidät oikeaan osoitteeseen. Saliin ehtineet kätilö ja mies tutustuivat mestoihin kun minä vasta ylitin kynnystä, joka olikin paljon odotettua isompi. Purskahdin itkuun kynnyksen yli astuttuani ja huoneen nähtyäni. Edellisen synnytyksen pitkät ja kivuliaat muistot alkoivat jyskyttää päässä. Teki mieli kääntyä kannoillani. Ei pysty.

Salissa kätilö tutustutti minut ilokaasuun. (Mies puhui kyynelkaasusta ja sillä ne supistukset varmasti unohtuisikin) Oman viinapääni tuntien pelkäsin taas hönkiä sitä, mutta ajattelin nyt olla rohkea kokeilla. 10% ei tuntunut missään, maski vain häiritsi keskittymistä supistusten aikana ja joka toisella jätin ilokaasun ottamatta. Muutenkin oli ylimääräistä vaivaa kun aamulla tekemäni treeni rappusissa alkoi krampata pohkeissa. Mietin, että olisin mä voinut synnyttää ilman niitäkin kipuja, etenkin kun paras asento ottaa supistukset vastaan, oli seisten. Sitten kokeiltiin 20% ilokaasua ja toisella henkosella oksensin. Kuten arvelinkin.

Klo 02 pyysin kätilöä kokeilemaan edistymistä ja avautuminen oli edennyt 8 cm saakka. Toisaalta nyt alkoi pelottaa. Viimeksi meni tähän saakka suht hyvin, jopa niin hyvin, että kehoni tahtoi jättää sen niihin sentteihin loppuyöksi. Supistuksia tuli mielestäni silti yllättävän harvoin, parin minuutin välein. Ehdin jutustella ja naureskellakin välissä. Kivut yltyivät kuitenkin koko ajan. Kätilö ehdotteli kivunlievityksiä, koska olin taustalomakkeeseen erikseen painottanut, että haluan jotain. Minä en vain osannut päättää. Supistusten väleissä ajattelin, että ei tässä mitään tarvita, mutta uuden vyöryessä päälle kadutti kun en ottanut mitään. Kohdunkaulanpuudutetta ehdotettiin useasti, mutta jotenkin sekin pelotti. Sekä piikki että se kun pitäisi olla se aika makuulla ja paikoillaan. Päätin siis jatkaa jälleen ilman lääkkeitä.

Klo 02.45 meni vedet ja supistusten voima sai yhden nollan peräänsä. Ja samaan aikaan mua väsytti, jestas, että mua väsytti. En olisi jaksanut enää yhtään seistä, olisin halunnut vain kotiin nukkumaan. Tunsin silti, että synnytys etenee eikä jää junnaamaan kuten viimeksi. Alkoi tosissaan hirvittää se toinen vaihe eli ponnistaminen. Sanoin kätilölle, että kestän näitä supistuksia ihan mielelläni jos voin saada siihen seuraavaan vaiheeseen jonkin puudutteen tai mieluummin jättää sen kokonaan välistä. Kumpikaan ei ollut mahdollista. Kätilö (ja mies tietysti myös) tsemppasi ja rohkaisi, että pystyn siihen ja tällä kertaa se onnistuu helpommin. Supistuskivut tuntuvat minulle eniten alaselässä. Mies hieroi ja laittoi lämmintä geelityynyä kipua lievittämään. Lopulta geelityyny tuntui aina supistuksen tullessa kuumenevan - jopa kiehuvan. Käskin miestä (varmaan jotenkin tooosi nätisti) ottamaan sen pois niinkuin olis jo.

Kellon lähestyessä puolta neljää kätilö tuli avuksi hieromaan painelemaan selkää. Hän ehti painella kaksi supistusta kun tunsin vauvan haluavan ulos nyt! Kätilö tsekkasi tilanteen, hieman reunaa jäljellä, mutta sain hiljaksiin harjoitella ponnistusta. Reuna saatiin pois, mutta sitten missasin ensimmäisen supistuksen. Pienen hetken tuntui siltä kuin olisin vuoristoradassa, mutta roikkuisin hallitsemattomasti hieman vaunun ulkopuolella. Pa-niik-ki-! Kätilö saneli käskyjä jalkojen asennosta, mutta lonkankoukistajaa kramppasi, enkä saanut tehtyä kuten pyydettiin, enkä myöskään saanut selviä sanoja ulos suusta. Jotenkin hän kuitenkin ymmärsi yskän ja auttoi minut parempaan ponnistusasentoon. Olin toivonut jotain muuta kuin puoli-istuvaa, mutta vauva oli tulossa niin kovalla voimalla, että toiveet unohtuivat.

Ehdin myös koota itseni nopeasti ja seuraavalla supistuksella puskin täysin voimin. Kirveli aivan tolkuttomasti ja sitten käskettiin lopettamaan. Luulin, ettei mitään tapahtunut. Ja pienessäkin ajassa ehtii ajatella paljon. Nyt se painajainne alkaa, ajattelin. Mutta - pää olikin kuulemma jo ulkona. Helpostus valtasi minut päästä varpaisiin. Tiesin, että pahin on nyt ohi. Nyt odotettiin vain seuraava supistus, että vartalo syntyy ja kipukin oli enää alle puolet äskeisestä.

Klo 3.52, hän on täällä! Rääkyvä ja rakas, 10 pisteen rääpäle syntyi käsi poskella.

(Ja käsi poskella hän nukkuu parasta aikaakin omassa sängyssään.)







***

Siinä missä esikoisen syntymähetkestä en itse muista lääkkeettömyydestä huolimatta mitään, nyt tuntuu, että en voisi ikinä unohtaa yhtään hetkeä. Mutta kuten tiedämme, kaikki ei kuitenkaan mennyt maaliin asti mallikkaasti. Kohtu ei siis kuitenkaan tyhjentynyt kunnolla, vaikka sitä paineltiin tuntien ajan ja sain useamman voimakkaan satsin Cytoteceja. Näistä jälkihommista johtuen pääsimme siirtymään osastolle vasta klo 8.00. Ennen osastolle siirtymistä tuli vielä vuoronvaihto. Kiitin itkun sekaisesti kätilöä aivan mielettömästä tuesta, rauhallinen ja rento olemus vaikutti myös minuun. Ponnistuskivun ohella yksi pahimmista peloistanihan oli, että kätilön kanssa ei kemiat kohtaa.

Synnytyksen kestoksi merkittiin 9:05 ja ponnistusvaiheen kestoksi 2 minuuttia. Voin siis sanoa, että sain mitä tilasin - ja osaan olla siitä aivan älyttömän kiitollinen. Parin unettoman sairaalayön jälkeen, vapunpäivänä, pääsimme kotiin - rauhassa tutustumaan toisiimme. Vielä kotona mietin, että pitäisi varmaan lähettää kätilölle kiitoskortti.




"Kivaa kun meitä on neljä", sanoi isoveli! 

 Niin on. <3

P.s. Näin Skanssin lastenhoitohuoneessa tänään tutun näköisen naisen. En kuitenkaan yhdistänyt kasvoja kehenkään tuntemaani. Sitten kuulin pehmeän ja rauhallisen äänen ja tunnistin heti. Ei tarvinnut lähettää kätilölle korttia. Sain sanoa ihan kasvotusten. Kiitos.

bloggaaminen

Mitäs ne nyt taas?

toukokuuta 24, 2015

Varmasti huomasitkin jo, että blogilista lopettaa toimintansa viikon päästä. Se ei varmasti ole kovin suuri takaisku tämän blogin lukijakunnalle, vaikka sieltä suunnalta onkin viime aikoina tullut enemmän liikennettä kuin ennen. Mutta oletpa sitten Blogilistan käyttäjä tai et, niin tässä pienenä kertauksena muutama keino seurata blogia ja meidän menoa muutenkin, että mitä ne nyt taas oikein puuhailee siellä. Ja ehkäpä joku muukin vinkki vinkkinen saattaa tästä postauksesta mukaan tarttua.

1. Instagram

Blogin ohella itselleni rakkain ja tärkein somekanava on Instagram. Päivitän instatiliäni aktiivisesti. Yleensä yhdestä useampaan kertaan päivässä. Mitä hiljaisempaa blogin puolella, sitä takuuvarmemmin Instagram laulaa. Instan kautta voit seurata meidän arkea, aa:sta öö:hön ja illasta aamuun. Tämä on se behind the scenes -osio. Teen instaan myös nostoja blogipostauksista, en kuitenkaan aina kaikista.

Jos et ole vielä instaaja, niin hopihopi kirjautumaan. Sen avulla viimeistään huomaa, että hieman kurjemmassakin päivässä on oma "hailaittinsa". Hetki, jonka haluaa jakaa myös muiden kanssa. Insta on itselleni sosiaalinen media sen kaikissa merkityksissä, mutta siellä on mahdollista myös pitää profiili yksityisenä, jolloin itse valitset kuka voi sinua seurata ja siten nähdä kuvasi.

>>> Aaltoja-blogi Instagramissa



2. Facebook

Blogille Facebook-sivut ovat paljon itse blogia tuoreemmat. Ja edelleen siellä jakamani sisältö on pääasiassa pelkät uusimmat postauslinkit. Koska niin moni on facebookailija, on sivusta tykkääminen ehkäpä yksi helpoimmista tavoista seurata blogia. Facebook kuitenkin rajoittaa hieman näkyvyyksiä ja päivitykset eivät välttämättä näy automaattisesti kaikkien feedissä. Yksi vinkki tähän on klikata fb-profiilissasi vasemmassa reunassa Pages-otsikon alta Pages feed. Toinen hyvä vinkki on käyttää lisäksi jotain muuta seurantatapaa, esimerkiksi tätä varten tehtyä ja omaa lemppariani, Bloglovinia. (Lue alta lisää.) 

Toivoisitko muuten näkeväsi blogin Facebook-sivuilla myös muuta sisältöä, kuten päivityksiä tai kuvia tai sitten blogi- tai linkkisuosituksia?




3. Bloglovin

Erilaisia sivustoja ja (mobiili)sovelluksia blogien seurantaan on netti pullollaan. Bloglovin on näistä oma suosikkini. Se on simppeli ja hyvännäköinen sivusto, johon voi luoda omia kategorioita suosikkiblogeille, kuten vaikkapa sisustus, perhe, valokuvaus, inspiroivat blogit ja niin edelleen. Sitä on helppo käyttää ja uusimmat postaukset päivittyvät reaaliaikaisesti ja toimintavarmasti. (Vrt. esimerkiksi Bloggerin kautta seuratessa päivitykset näkyvät joskus hitaasti.) Kirjautuminen on myös vaivatonta.

>>> Aaltoja-blogi Bloglovinissa





4. Blogiringin sivut

Aaltoja-blogi on ollut osana Blogiringin isoa blogiperhettä vuoden alusta. Muutoksen mukana tuli sivupalkkiin banneri, josta voi kätevästi klikata perheblogien tuoreimpiin postauksiin. Blogiringin sivujen kautta löydät uusimmat postaukset niin tästä blogista kuin muistakin perhe- ja lifestyleblogeista. Mutta varoituksen sanana kerron, että siellä ovat myös ruokablogit, jotka saavat veden herahtamaan kielelle ja leivontablogit, jotka johdattavat syntisille poluille!

>>> Aaltoja-blogi rinkilässä



5. Bonukset

Muita käteviä kanavia meidän seuraamiseen ovat ainakin Blogger, Feedly ja Pinterest. Jos olet aktiivinen (tai vaikkapa ihan uusi) Bloggerin käyttäjä, niin widget löytyy näppärästi tuolta alhaalta kun skrollaat sinne ja klikkaat sieltä "Liity tähän sivustoon". Tuosta widgetistä/lukulistasta pyörii tasaisin väliajoin aina lopetushuhuja, joten itse suosittelen mieluummin muita seurantatapoja.

Feedlyä käytin jonkin aikaa, mutta palasin kuitenkin takaisin Bloglovinin käyttäjäksi. Tutumpi käyttöliittymä ajoi blogiporsaan takaisin kotiin. Mutta jos Bloglovin ei tunnu omalta, niin myös Feedlyllä on mobisovellus, jonka avulla voit seurata blogeja selaimen lisäksi myös kännykällä tai tabletilla.

Olen Pinterestin seka- ja sesonkikäyttäjä. Pinnailen sisutuskuvia keittiöstä lastenhuoneeseen sekä ideoita pukeutumiseen, hiustyyleihin, DIY-juttuihin ja juhlakoristeluun. "Pinneistäni" löytyy niin korneja voimalauseita kuin minua naurattaneita memejä. Keväisin haaveilen unelmien häistä ja syksyllä fiilistelen Pinterestin tarjoamilla joulukuvilla. Varsinaisesti blogin päivityksiä ei tätä kautta yleensä kyllä löydä.

Pysytään siis Aalloilla!

(Pssst! Huomenna blogissa vihdoin se synnytysstoori.)

höpöt

Vertaistukea ja vaniljajogurttia

toukokuuta 24, 2015

Tuore tuplamama koki tänään mielettömän ja ihan totaalisen yllärin. Täysin sinisilmäisesti olin menossa viettämään kummitytön luo lounasta ja lounaan sijaan siellä odottikin (aina niin ihana) mutsijengi kakkuineen ja lahjoineen.

Iltapäivään kuului hieman kaikenkokoisia vauvoja ja sitä parhainta äitien vertaistukea. Syötiin kakkua ja suolaista. Ihasteltiin vauvoja ja kauhisteltiin ohikiitävää aikaa. Voivoteltiin kamalaa väsymystä ja naurettiin urpoille miehille "jotka ei koskaan tajuu". 

Lahjaksi saamaani kotiäidin selviytymispakettiin kuului lähestulkoon kaikkea sitä mitä olin aikeissa ostaakin. Erityisesti nauratti valokynä, joka oli jo ostoslistalla. Lohtusuklaa on jo kauppalistan vakiokamaa, vaikka vauva on vasta kolmeviikkoinen. Bepanthenia voi käyttää melkein mihin vaan ja isomman lapsen kanssa käytän sitä sellaisena ihmeparantajana. Auttaa kummasti jos pieni kolhu vie vaikka koko kävelykyvyn.

Ja sitten kun tuon Happy Joen tuosta kulautan, niin en muuten vastaa seurauksista. Joko mä nuupahdan siihen paikkaan tai flippaan täysin ja laitan Haddawayn soimaan. 




Tällä viikolla on valjennut taas karu totuus vauvavuodesta. Hormonien vaikutus alkaa hälvetä ja väsymys vallata. Juuri kun väsykeskustelumme oli pahimmillaan, niin rakas ja myös niin kovasti väsynyt äiti kaatoi kahviinsa maidon sijaan vaniljajogurttia. 

Kuten sanoin, vertaistukea parhaimmillaan!

P.s. Se kahvin ja jogurtin kombo oli kuulemma varsin toimiva!

arkirealismi

Miniromahdus

toukokuuta 16, 2015

Joskus tulee sellainen olo, että heti kun jokin asia menee todella hyvin, niin seuraavaksi taas taaplataan perse edellä puuhun. Hyvin oksaiseen sellaiseen. Tai ainakin pieni marttyyri minussa ajattelee niin. Toisaalta taas pyrin ajattelemaan asiat positiivisuuden kautta, mutta olisihan se mukava, ettei aina kuuluisi siihen pieneen epäonnisten porukkaan.

Sanon aina ystävillenikin, että aina saa valittaa jos siltä tuntuu. Sen lisäksi, että ääneen sanominen yleensä puolittaa murheen, pitää muistaa ongelmien olevan aina subjektiivisia. Tietenkin toisen tilanne huomioiden, ei siis saa valittaa kahvin loppumisesta jos toisella oikea suru, ihan vain siksi, että se kahvi on sen hetken suurin pulma. Mutta kyllä saa ja voi olla väsynyt normaalisti hyvin nukkuvan vauvan yöheräilyyn, vaikka toisen vauva olisi ollut huono nukkumaan aina.

Ennen kuin kerron teille ihanasta synnytyksestä, kerron jotain muuta. Koska toivon, että se helpottaa toista vastaavaan tilanteeseen joutunutta tai antaa rohkeuttaa luottaa itseensä. Olen jaksanut todella huonosti keskittyä, esimerkiksi bloggaamiseen tai ristiäisten suunnitteluun, kun vauva-arkeen totuttelun lisäksi olen joutunut tarkkailemaan omaa vointia lähestulkoon suurennuslasilla. Kropallani, ja erityisesti kohdullani, tuntuu olevan taipumusta pitää kaksin käsin kiinni omistaan. Jopa sellaisista osista, jotka eivät sinne enää kuulu.

Tunnen kehoni aika hyvin. Tiedän esimerkiksi kuukautiskiertoni vaiheet katsomatta kalenteria. Tiedän milloin kehollani ei ole kaikki kohdallaan, mutta oli haastavaa saada alan ammattilaisia uskomaan sitä. Välillä uskoin jo kuvittelevani ja taisin lääkärillekin (joka kertaalleen totesi kaiken olevan ok) todeta olevani asian kanssa hieman liian hysteerinen. Kyllähän he nyt tietävät paremmin. Aina kun soitin synnärille tai päivystykseen sain kysymykset yleisimmistä kohtutulehduksen oireista: "Onko kipuja tai kuumetta?" Ei. Ja ei. Eikä vieläkään. "Onko poikkeavan näköistä tai hajuista vuotoa?" Eipä juurikaan. Mikä nyt on poikkeavaa? Mutta tuntuu, että....

Se, että minusta tuntuu, että kohtuni ei ole tyhjä, ei luonnollisestikaan riitä vastaukseksi - koska teoria ja faktat. Kun kyllä pitäisi olla kunnon oireita. Jouduin lopulta vain ilmoittamaan sairaalaan, että nyt minä tulen sinne ja te tutkitte. Sairaalassa lääkäri kysyi taas samat kysymykset ja eikä perstuntumani edelleenkään vakuuttanut. Skeptinen lääkäri vihdoin ultrasi kohdun. Pian hän huikkasi samassa huoneessa olevalle hoitajalle lähes huvittuneena "Kyllä täällä tosiaan on tavaraa!" En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Olin iloinen, että luotin itseeni, muuta toivoin silti olevani väärässä. Sain käskyn jäädä sille reissulle ja hoitaja ohjasi minut ja vauvan takaisin synnytysvuodeosastolle.

Jouduin synnytyksen jälkeiseen kaavintaan kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. Yhdellä sadasta synnyttäjästä kaikki kama ei tule ulos. "Hei vauva, sä unohdit nämä!" Vaikka omalla kohdallani tämän eteen tehtiin ihan töitäkin muutama tunti jo synnytyssalissa.  Synnytyskertomuksen mukaan istukka oli kokonainen, mutta kalvot ehkä repalaiset. Istukkaa oli silti kohdussa jäljellä vielä ihan kunnon jytky. Paksuimmillaan 2,5 senttiä. Kuten pari kertaa aiemminkin, minulta puuttuivat taas ne tyypilliset oireet, kuten kuume, vatsakivut, runsas ja pahanhajuinen jälkivuoto. Tulehdusta ei ollut vielä ollut, onneksi.

Kohdun kaavinta on pieni rutiinitoimenpide, joka tehdään kevyessä nukutuksessa, eikä kestä kuin ehkä 10 minuuttia. Eikä jälkikäteen ole kipuja lainkaan. Se, että toimenpide on helppo ja nopea, ei tarkoita, että se olisi täysin vaaraton, ikäviä sivuvaikutuksia voi osalle ilmetä. Kaavinnassa joudutaan aina vahingoittamaan kohdun luonnollista limakalvoa. Se saattaa aiheuttaa kiinnikkeiden syntymisen kohtuun, joka pahimmillaan voi aiheuttaa lapsettomuutta. Kaavinnan yhteydessä kohtuun ruiskutetaan kuitenkin ainetta (nimeä en valitettavasti muista), jonka pitäisi estää kohdun seinämien yhteen liimautuminen ja kiinnikkeiden syntyminen. Mitä useammin toimenpide joudutaan tekemään, sitä todennäköisemmäksi myös kiinnikkeiden syntyminen tulee. Toivon niin kovasti, että säästyisin niiltä!

Minun piti päästä toimenpiteeseen mahdollisimman nopeasti samana päivänä, jotta kohtu ei lähtisi vuotamaan itsestään. Jäin siis osastolle odottelemaan. Olin syönyt vain aamupalan ja kuuden tunnin syömättömyys tulisi täyteen nopeasti. Olisin toimenpiteessä jo ennen kello neljää iltapäivällä. Se on hyvä, kun imettääkin pitää. Oli kuitenkin päivystysaika ja kaikki tietää mitä se tarkoittaa. Odottamista. Kellon lähentyessä kahdeksaa alkoi huumorin kukka hiipua samaa tahtia hemoglobiinin kanssa, eikä tippaletku kamalasti vatsalaukkua täyttänyt. Lapsen sain kuitenkin joten kuten ruokittua, vaikka ilman nestettä maidon tulo olikin niukempaa. Illan tullen olin jo romahtamispisteessä. Vihdoin kello 22 leikkaussalin ovet aukesivat minullekin.

Kumma kyllä, oloani helpotti huomattavasti nähdä hikinen salihenkilökunta. Olin kuullut, että vuoro on kiireinen, mutta voipunut ja kettuuntunut olotilani muuttui kiitolliseksi. Heistä näki, että antavat kyllä kaikkensa jokaiselle potilaalle. Aina prioriteetin mukaan. Olen saanut parempaakin palvelua toimenpiteen jälkeen, mutta nyt liukuhihnatyyli ei haitannut. Viis housujen pukemisesta, minut oli jo hoidettu kuntoon. Auttakaa jo seuraavaa, se voi olla vaikka joku synnyttäjä. Piti ihan keskittyä, etten olisi pyytänyt anteeksi aiheuttamaani "ylimääräistä" vaivaa. 

Kello 02 olin toipunut sen verran, että sain vihdoin syödä elämäni parhaimman - sairaalan keittiössä valmistetun ja jääkaapissa kylmenneen - kanakeiton.

Taas osaa arvostaa kun saa syödä mitä ja milloin tahtoo (tai siis sitten kun lapset antaa.)

juhlat

Valkosuklaa-lime-pistaasikakku

toukokuuta 12, 2015

Tässähän joutui ihan tekemään uuden tägin blogiin. Sen verran paljon alkaa olla näitä jauhopeukalohommia, että ne löytyvätkin jatkossa sitten leivonta-tägin alta. Nt mammaloman aikana olen leiponut enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Ja mä olin sentään 10 vuotta vanhempien yrityksessä kahviossa töissä!


Harvoin teen juhliin sokerikakkupohjia tai kermakakkuja, olen enemmän hyydykekakkunaisia. Pikaisella googletuksella löysin ohjeen himoitsemaani valkosuklaa-limekakkuun, jonka halusin tehdä äitienpäiväksi. Rakastan yli kaiken suolaisen ja makean yhdistelmää, joten lisäsin reseptiin vielä oman sormenjälkeni (myös sen varsinaisen sormenjäljen lisäksi, joka kakun reunaan jäi koristeluvaiheessa) - pistaasipähkinät. 

Hyydykekakuissa parasta, heti sen jälkeen, ettei niitä tarvitse käyttää uunissa, on niiden täytteiden sovellettavuus. Katson ohjeesta yleensä summittaiset määrät, lähinnä liivatteen määrä muihin aineksiin, ettei hyydykekakusta tulisi kovin hyllyvä tai jopa vetelä. Tällä kertaa kuitenkin noudatin ohjetta yllättävän pitkälle. Ja se menee näin:

Valkosuklaa-lime-pistaasikakku




Pohja
n. 250g kaurakeksejä
80g sulatettua voita

Murenna keksit ja sekoita voisulan joukkoon. Levitä seos irtopohjavuoan pohjalle. Laita jääkaappiin hyytymään ja odottamaan täytteen valmistumista. 

Täyte
200g tuorejuustoa
200g rahkaa
4 dl kermaa
1 levy valkosuklaata 
5 liivatelehteä
Yhden limen mehu
1 tl vaniljasokeria
1 tl vanilliinisokeria

(Suklaana minulla oli Maraboun 185g, kun ei ollut muuta. Toimi hyvin.)

Laita liivatteet kylmään veteen. Vaahdota kerma ja lisää rahka. Sulata valkosuklaa ja sekoita se notkistettuun tuorejuustoon. (Valkosuklaa sulaa mielestäni aika helposti ja tein sulatuksen nyt niin, että laitoin suklaanpalat tiiviiseen pakastusrasiaan, kiehautin pienen kattilallisen vettä ja laitoin purkin kellumaan. Ainakin tuo Marabou sulasi hyvin tällä tyylillä, eikä pala!) 

Lisää tuorejuusto-valkosuklaa kermavaahdon ja rahkan joukkoon. Lämmitä limenmehu kattilassa kiehuvaksi ja sulata liivatelehdet siihen. Lisää sula liivate ohuena nauhana täytteeseen. Kaada täyte keksipohjan päälle ja anna hyytyä jääkaapissa, mieluiten yön yli, mutta vähintään pari tuntia ennen koristelua. Käy kakun reuna läpi veitsellä ennen irtoreunan avaamista. Laitan aina irtovuoan pohjalle (reunan väliin) leivinpaperin, jotta kakun irrottaminen ja siirtäminen olisi helpompaa.

Koristeet ja tarjoilu
Limen siivuja
Suolattuja pistaasipähkinöitä (n. kourallinen)

Koristeluun käytin limen siivuja (3 kpl) ja veitsen kahvalla murskattuja pistaasipähkinöitä. Parhaiten kakku pääsee oikeuksiinsa tarjoiltuna pähkinöiden kanssa. 

Suussasulava yhdistelmä hapanta, makeaa ja suolaista!



P.s. Harvoin muuten haistelee tuota limeä kotikeittiössä ja alkoi tehdä ihan mielettömästi mieli jotain kirpeää kesädrinksua! Apuva, oisko mammalle mitään holitonta versiota?

arkijuttuja

2905g puhdasta rakkautta

toukokuuta 10, 2015


Olisi niin paljon asioita, joita haluaisin kertoa - ja kerronkin, kun vain saan ajan riittämään. Haluan hehkuttaa teille suloista vauvakuplaani, kertoa teille ihanan synnytystarinan, ajatuksia imetyksestä, äitiydestä (ja myös isyydestä), kirjoittaa isoveljestä isolla ii:llä. Toisaalta haluaisin kertoa myös siitä, miten yllätyin työn määrän lisääntymisestä, vaikka vauva ei tee muuta kuin syö, nukkuu ja kakkaa. Vuorotellen. Koko ajan. Tai väsymyksestä...vaikka fiksumpaa kuin siitä kirjoittaminen, olisi nukkua se aika.

Mutta asiaan. Eli vauvaan. Tai ehkä minuun ja vauvaan. Olemmehan toistaiseksi yksi yksikkö, ainakin vauvan mielestä - ja kyllä vähän minunkin. Vappupallomme poksahti aatonaattona. Pituutta hänellä oli 50 cm ja painoa 2905g. Vastoin kaikkia odotuksiani. Olin täysin varautunut esikoista isompaan vauvaan. Siis esikoisen syntymäkokoa isompaan. Luojan kiitos. Parhaani kyllä yritin läpi raskauden suklaata syöden, joten eipä käy ainakaan äitiä syyttäminen.


Vauva on ihana. Myönnän, olen hitaasti lämpeävä, jopa omia vauvoja kohtaan. Rakkaus roihahti heti salissa ja itkimme kilpaa kaikki kolme. (Isi voitti!) Sairaalassa tuijotimme toisiamme silmiin kaksi päivää ja mietin, että kuka sinä olet? Ainakin hassuin, suloisin ja ruttuisin näkemäni pieni ihminen. Oletko todella minun? Saanko muka oikeasti viedä sinut kotiin?

Pian olemme tunteneet jo kaksi viikkoa ja alamme koko perhe päästä hieman jyvälle uudesta perheenjäsenestämme, että mikä hän on oikein miehiään tai siis vauvojaan. Aika rauhallinen tapaus. Paitsi jos palvelu ei pelaa pienistä vihjeistä, niin käytetään koko äänialaa kerralla. "Kun sanotaan, sanotaan asiasta" -mies. Hän ei myöskään kakkaa märkään vaippaan, saati nuku sellaisessa. Tai sitten tämä äiskä ei vain muistanut, että niitä kuluu pieni paketillinen päivässä.



Päivät kuluvat aivan liian nopeaan. Yritän tallettaa kaikki hetket, ilmeet, tuhinat ja jopa ne tuoksut väsymyksestä hatarille muistilevyilleni. Aika on kulunut vapusta äitienpäivään ja en voi vieläkään uskoa, että olet täällä. Osana minua ja meitä.

Tervetuloa maailmaan rakas Pesonen!

kuvapostaus

Äitipäiti

toukokuuta 10, 2015


Esikoiselle olen tällä hetkellä "äitipäiti". Raskausaikana mies taas puhutteli minua suloisesti nimellä Tuleva-kahden-lapsen-äiti. Sanotaan, että toisen lapsen kohdalla ei huomioi enää samanlaisia merkkipaaluja tai ei ole enää niitä maagisia "ekoja". Eka äitienpäivä. Eka matka perheenä. Ekat askeleet. Just niitä ekoja. Silti tätä kirjoittaessakin minua kutkuttaa ajatus ekasta äitienpäivästä kahden lapsen äitinä. Se on huikeaa. Huikean ihanaa. Tätä kirjoittaessa pienempi niistä tuhisee toisessa huoneessa makoisasti ja toisessa isompi...niin no, suloisesti kuorsaa kuin katupora.

Sen sijaan tämän julkaisuhetkellä minä toivottavasti nukun vielä ansaittua äitienpäivän aamua. Tai mikä todennäköisempää imetän vauvaa, pidättelen pissaa ja kuuntelen kun isompi natkuttaa isille, että joko voi mennä herättämään, joko jooko? ...entä nyt?

Tai sitten olen vain keskittynyt olemaan pohjattoman kiitollinen kahdesta kauniista lapsestani. Ja pyrkiä olemaan itkemättä.






INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset